Arvostelu: Backrooms
Mitä tapahtuu, kun urbaani vieraantuminen, digitaalisen ajan eksistentiaalinen tyhjyys ja ihmiskunnan kollektiivinen alitajunta tiivistyvät konkreettiseksi painajaiseksi? Kane Parsonsin esikoiselokuva riisuu katsojalta selitettävän maailman suojan ja heittää meidät arkkitehtoniseen kiirastuleen. Tuonen Portti pohtii teoksen psykologisia syvyyksiä ja esoteerisia varoituksia: jos astut verhon taakse särkyneenä, tuonpuoleinen repii sinut kappaleiksi.
The Backrooms -elokuva imaisee katsojan sisään todellisuuden repeämästä, suoraan keltaisen tapetin ja loisteputkien helvettiin.
Elokuva on moderni, vääristynyt versio Lewis Carrollin klassikosta. Putoaminen todellisuuden läpi on digitaalisen ajan kaninkolo. Liisan maailmassa säännöt olivat hulluja, mutta ne olivat olemassa. Backroomsissa säännöt puuttuvat kokonaan. Täältä ei löydy teekutsuja, vaan loputon matka nimettömään kuiluun.
Elokuva iskee suoraan moderniin eksistentialismiin. Kukaan ei asu odotushuoneessa. Liminaalitila ei ole kenenkään päämäärä, mutta nämä hahmot eivät pääse siitä yli.
Mistä keltaiset käytävät on tehty? Elokuva vihjaa jostain pelottavammasta kuin pelkästä fyysisestä loukusta: Backrooms on kollektiivisen alitajunnan kaatopaikka jonne yhteiskunnan eksistentiaalinen ahdistus, urbaani vieraantuminen ja patoutunut hulluus valuvat. Keltaiset virastoseinät ja loisteputket ovat heidän itsensä luomia – ne ovat teollistuneen ja byrokratisoituneen maailman psyykkistä kuonaa. Kun ihminen joutuu sinne, hän ei astu ulkopuoliseen ulottuvuuteen, vaan lajin yhteiseen, konkreettiseksi muuttuneeseen mielisairauteen.
Kun hahmot harhailevat tässä kollektiivisessa painajaisessa yhdessä, elokuva esittelee hyytävimmän psykologisen tasonsa: jaetun hulluuden. Eristys muusta maailmasta repii psyyken auki, ja jaetussa tilassa harhat alkavat ruokkia toisiaan: yhden kuulema loisteputken naksahdus muuttuu toiselle hirviön askeleeksi. Epätoivo moninkertaistuu suljetussa tilassa. Pahin uhka on viereisen ystävän katseessa syttyvä vainoharhaisuus.
Tässä kohdassa elokuva muuttuu vakavaksi varoitukseksi, joka resonoi okkultistisen perinteen kanssa. Tuntemattomia tiloja lähestyvien on parasta olla henkisesti tasapainossa. Vahva psyyke maadoittaa todellisuuteen. Jos tuijotat kollektiivisen hulluuden kuiluun liian pitkään, se muuttaa sinut kaltaisekseen. Elokuvan Minotaurus iskee silloin, kun uhrin henkinen selkäranka katkeaa labyrintin umpikujassa.
Kun valot syttyvät teatterissa, huomaat katsovasi ympärillesi eri tavalla. Tyhjät käytävät ja kauppakeskukset alkavat näyttää porteilta rajan tuolle puolen. Elokuva muuttaa arkipäiväisen ympäristömme turvattomaksi, koska se muistuttaa meitä siitä, mitä pinnan alla odottaa.
