VIERASKYNÄ: Daimonin kutsu

Tomi Antila

On kiehtovaa pohtia, miten kollektiiviset ajatusrakennelmat muovaavat elämäämme. Theodor Dalrymple kuvaa teoksessaan Life at the Bottom, kuinka alaluokkaisuus on paitsi taloudellinen tila, myös itseään ylläpitävä mielen malli – sosioekonominen uskomusjärjestelmä, joka sitoo ihmisiä kohtaloonsa samalla tavoin kuin perinteiset uskomukset tai myytit. Voitaisiin sanoa, että kyseessä on eräänlainen Anima Mundin varjoisa ilmentymä, joka ruokkii itse itseään.

Toki sitä ruokkii myös eliitti, joka hyötyy alaluokan olemassaolosta, mutta eniten sitä nähdäkseni ylläpitävät tietynlaiset mantranomaiset (tai loitsunomaiset) hokemat, oma slangi, kateus ja kielipeli – alaluokan oma sanamagia, joka yhtäältä ylläpitää alaluokkaista identiteettiä ja oikeuttaa olla yrittämättä tai täyttämättä omaa potentiaaliaan.

Toisaalta historia tarjoaa myös innoittavia esimerkkejä siitä, kuinka yksilö voi murtautua kahleistaan. Karl Ove Knausgård, joka nousi melko vaatimattomista lähtökohdista yhdeksi pohjoismaisen kirjallisuuden suurimmista nimistä, on tästä elävä todiste. Samoin James Ellroy, josta kehittyi katuja kiertelevästä, naisten alushousuja ryöstelevästä narkkarista eräs planeettamme parhaiten tienaavista kirjailijoista.

Vladimir Nabokov puolestaan kirjoitti, ettei ympäristöstä tai perimästä löytynyt syytä siihen, miksi hänestä tuli sellainen kuin tuli:

”Neither in environment nor in heredity can I find the exact instrument that fashioned me, the anonymous roller that passed upon my life a certain intricate watermark whose unique design becomes visible when the lamp of art is made to shine through life’s foolscap.”

Joillakin siis tuntuu olevan taustasta ja perimästään huolimatta ”rokotus” alaluokkaisuutta vastaan – voimakas kipinä, joka velvoittaa yksilön ponnistelemaan lähtökohdista huolimatta ja toteuttamaan elämäntehtävänsä. Platon hahmotti sielun kolmijakoiseksi: järjellinen osa (nous), tahtova ja rohkea osa (thymos) sekä haluava osa (epithymia). Ehkä joillakin ihmisillä nous ja thymos hallitsevat heidän sisäistä järjestystään tavalla, joka antaa heille enemmän voimaa ja ”komeutta” sieluun: kyvyn kurittaa halujaan ja ohjata itseään kohti korkeampia päämääriä. Tällöin yksilö kykenee nousemaan myös lähtökohtiaan suuremmaksi.

James Hillmanin loistava teos The Soul’s Code esittää ajatuksen ”tammenterhoteoriasta”, jonka mukaan meistä jokaisen sisään on kätketty potentiaali, kuten tammenterhossa uinuu kokonainen tammi. Itse olen toki sitä mieltä, että toisten sisällä uinuu vaivaiskoivu, toisten sisällä mahtava tammi – mutta puu yhtä kaikki. Yhdestä kuoriutuu vuosien huumeiden käytön jälkeen menestyskirjailija, toisesta narkomaanivanhempien lapsesta kasvanut, tärkeää päihdetyötä tekevä tavallinen tukihenkilö tai ammattilainen.

Patrick Harpurin Daimonic Reality puolestaan kehottaa lukijaa astumaan rohkeasti, lempeästi, väkevästi ja pilke silmäkulmassa daimoniseen todellisuuteen – eli todellisuuteen, jossa yksilön elämä kietoutuu yhteen myyttisten voimien, arkkityyppisten hahmojen ja oman henkilökohtaisen daimonin – sisäisen oppaan tai hengen – kanssa. Se on näkymätön kudos, jossa sattumat, symbolit ja kohtaamiset saavat ohjaavan merkityksen. Sen myötä saattaa aueta niin kadotus kuin kunnia.

Yksilön tulee uskaltaa aloittaa oma myyttinen ja sankarillinen matkansa initiaation tai itseinitiaation kautta. Tämä epäonnistumisen pelko varmaankin pelottaa ihmisiä, mutta sankari uskaltaa valita myös turmion, jos matkalle on lähdetty hyvin tarkoituksin. Mutta mistä voimme tietää, mistä aloittaa oma sankarillinen matkamme? Mistä löytää käyttäjä kanteleen?

Ihmisten kovat kohtalot tai alaluokkaisuus, sieluttomuus ja yleinen alennustila johtuvat toki monista tekijöistä, mutta väittäisin, ettei se ainakaan vähiten johdu länsimaisen viisausperinteen katkeamisesta. Oikeastaan sen voidaan katsoa olevan juurisyy massaihmisen alennustilaan.

Koska perinteiset uskomusjärjestelmät korvannut valistus, humanismi ja skientismi peittivät daimonisen todellisuuden (kristinuskon avustuksella, jonka uustestamentillinen henki painotti toisen posken kääntämistä ja passiivista nöyryyttä, mikä usein tarkoitti alistumista ja itsensä pienentämistä), merkityskato, perinnetietoisuuden ja tietäjälaitoksen romahtaminen ovat päässeet mädättämään olemassaolomme perustukset. Gnosis ei siis siirry enää tietäjältä tai shamaanilta toiselle ja siitä edelleen kansalaisille. Kultainen ketju on siis katkennut, kuten alkemistit asian laittaisivat.

Jäljellä on Iltalehden ”asiantuntijoihin” ja ”tieteeseen” vetoavia terveys-, sota- ja elämäntaitoasiantuntijoita, jotka tietävät toisten Facebook-seinillä aina paremmin, mikä rokote pitää ottaa, miten sota voitetaan ja mitä kenenkin pitää syödä.

Tieteen ja valistuksen tuottamat edut ovat tietysti kiistattomia, mutta mitä hyötyä on pidentyneestä eliniästä, tasa-arvosta tai yltäkylläisestä tavarapaljoudesta, jos elämänsä käyttää puuduttavaan työhön, massaviihteeseen ja merkityksettömyyteen, eikä murtaudu pois kollektiivisesta ajatusvankilasta?

Philip K. Dickin ”Black Iron Prison” – musta rautavankila – tarjoaa tästä hyvän vertauskuvan. Dickin mukaan olemme vankilassa, jonka seinät ovat näkymättömiä: ne koostuvat henkisistä, kielellisistä ja kulttuurisista rakenteista. Vankila on yhtä aikaa ulkopuolellamme ja sisällämme, ja juuri siksi sen kahleista on vaikeinta irtautua.

Merkityksettömyys on länsimaisten alaluokkien keskuudessa niin suurta, että heikkoutta palvova aikamme on luonut alaluokkaidentiteetin rinnalle diagnoosi-identiteetin – eli ihmisryhmän, joka luo koko minäkuvansa pitkäaikaissairautensa kuten reumatismin, diabeteksen, maanisdepressiivisyyden tai jonkun elämää rajoittavan autoimmuunisairauden ympärille ja näin ikään kuin oikeuttaa pysymisensä elämän saamapuolella, mustassa rautavankilassa, josta murtautuminen on kinkkinen tehtävä ilman asiaankuuluvaa sielunpaimenta.

Lopulta kysymys ei ole vain yhteiskunnasta vaan siitä, pystymmekö itse ylittämään oman varjomme. Kollektiiviset mielen vankilat ovat todellisia, mutta vielä todellisempi on mahdollisuus murtautua niistä. Se vaatii rohkeutta kuunnella omaa daimonia, nähdä sielun rakenteet ja valita myyttinen matka sen sijaan, että antautuu passiiviseksi kuluttajaksi.

Se vaatii silti meiltä kaikilta vastuuta tarjoutua auttamaan, jakamaan tietoa – kantamaan valoa. Jokainen, joka uskaltaa aloittaa, voi osoittaa, että mustan rautavankilan rauta ei ole murtumatonta, vaan se on vain yhtä vahvaa kuin ihminen uskoo sen olevan.