”Elonkierto – Katoavaa taidetta”
– Jarmo Vellonen @ Galleria Laterna Magica

(Huom.: Klikkaa kuvia suurentaaksesi ne.)

Ars longa, vita brevis, väitetään. Useimmat kuvataiteilijat saavuttavat tekemisessään pisteen jolloin säilytystila loppuu tai taito on kehittynyt siinä määrin, että on aika hävittää osa teoksista tavalla tai toisella. Osa tuikkaa maalauksensa tuleen ja se on toiminut hyvin itselläkin.

Koska elämä kaikkiaan on luopumista, olen kokenut nuo roviot hyvinkin katarttisina. Porvoolaisen Jarmo Vellosen tapa luoda teoksensa osaksi metsää ennakoi itsessään niiden luonnollisen poistuman pohjolan säiden ja luonnonkierron armoilla. Tekniikka tuntuu läheiseltä erityisesti siksi, että Tuonen Portin taiteilijakollektiivin Konstantin Tuonihovin Kuoppa on otollinen maisemakanvaasi sellaiselle. Vellonen on antanut sille nimeksi prosessitaide ja siihen sisältyy teosten dokumentointi valo- ja videokuvaamalla. Sekin resonoi Portissa, niin Kuopalla kuin muunkinlaisten teosten yhteydessä.

 

 

Illan hämärtyessä, luonnossa liikkuessa kivet ja puut saavat helposti myyttisiä muotoja. Siksi Vellosen puihin kiinnittyneet savihahmot tuntuvat hyvin tutuilta, kuin heihin olisi törmännyt omassa lähimetsässään. Eikä ihme, onhan joukossa mytologisia hahmoja sekä eläimiä joihin on tutustunut jo lapsuuden iltasaduissa. Tässä näyttelyssä on mukana Kalevalasta Tuonen tytti. Meille kalmisteille tuonpuoleinen ja sinne siirtyminen tuntuvat läheisiltä. Vellosen orgaaninen taide muistuttaa meitä omasta osastamme elonkierrossa, mikä on kaivattua vastavoimaa pintamaailman muoviselle nuoruuden palvonnalle.

Samaan aikaan tässä kirjagalleriassa on mahdollista tutustua yhtä orgaaniseen, mutta eri tavoin aikaa kestäneeseen taiteeseen. Kyseessä on Anastasia Lapsuyn ja Markku Lehmuskallion näyttely ”Valokuvia matkan varrelta”. Näiden amatöörikuvaajien otokset sijoittuvat maantieteellisesti Algeriasta Australiaan ja Venäjältä Kanadaan, mutta aikajanalla aina lajimme aamuhämärään asti. Usein korostetaan kirjoitustaidon merkitystä, vaikka jo ennen sitä ihminen oli taiteilija. Vuosituhansien jälkeenkin on vaivatonta tunnistaa kalliokuvista perheet, heidän elatuksensa lähteet ja kuusisorminen paholainenkin!

Napattuani muutaman kuvan astun sateiselle kadulle ja mietin, että mitä jää sen jälkeen kun viimeistä taiteilijaa ei enää ole… Kun yksikään sormi ei enää kuvaa elonkiertoa.

Näyttelyt päättyvät lauantaina 19.10.

Teksti: Carita Hännikäinen