Jan Neva: Kalevala -näyttelyraportti 30.10.2025
Taiteilijana minua kiinnostaa vuoropuhelu klassisen taiteen ja nykytaiteen välillä. Jatkan muotokuvamaalauksen perinteen uudelleenkirjoittamista teoksissa, joissa kuvaan ajan ja olemassaolon katoavaisuutta. Taiteen historiassa katoavaisuutta on aina ikuistettu maalauksiksi ja veistoksiksi. Teoksista on tullut osa kaanonia, länsimaiden sivistyksen historiaa, jota säilytetään ja suojellaan museoissa. Minua kiehtoo ikuistaa se, mikä on meille kaunista ja arvokasta. Haluan tuoda teoksissani esiin ajan armottoman luonteen: lopulta materiaalinen todellisuus hajoaa tomuksi ja kaikki katoaa ajan suureen tuntemattomaan.
– Jan Neva
Miten visualisoit Kalevalan? Näetkö mielessäsi Akseli Gallen-Kallelan freskot Kansallismuseon keskihallin holvikatossa vai mahdollisesti Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalan veikeät hahmot?
Mytologia merkitsee jumaltarustoa. Suomalainen mytologia koostuu mm. maahisista ja Kalevan kansasta. Usein kuulee rinnastettavan Kalevalan Raamattuun sellaisten ihmisten taholta, jotka eivät ole lukeneet ainakaan jälkimmäistä.
Henkilökohtaisesti miellän mytologian pyhäksi historiaksi, jonka takaa katsovat todelliset ihmiset. Pekka Ervast käsitteli tätä teoksessaan Kalevalan avain. Vuosisatojen syklissä on voinut esiintyä useita Väinämöisiä, jotka ovat ammentaneet muinaisilta esikuviltaan. Teknologisesta edistyksestä huolimatta ihminen on varsin muuttumaton tarpeineen ja taisteluineen. Tässä muistutamme eläimiä.
Vilkaistaan vielä Kansallismuseon kattoon. Freskoissa esiintyvät hahmot ovat asuissa, joita voitaisiin kutsua muinaissuomalaisiksi puvuiksi. Mutta millä erotamme eri aikakausien ihmiset, jos heidät riisutaan alasti? Tunnistaisitko ketään Kalevalan henkilögalleriasta?
Jan Neva riisui heidät ja toi esille keskelle urbaania elinpiiriämme Helsingin Annankadulle. Hänen maalauksissaan ei ole jälkeäkään pölyisen museon tunkkaisuudesta, niin elävänä sykkii veriteon jälkeinen Kullervo, että voin kuulla hänen yhä kohonneen pulssinsa. Metallin hajuinen veri ei ole ehtinyt kuivettua rikospaikalla. Samanlaisen sykkeen voi aistia myös ”Uhosta”, jossa Lemminkäinen katsoo päättäväisesti eteensä. Mietin, että hänenlaisiaan kiivasluonteisia ja sodankäynnistä viehättyneitä nuorukaisia tarvitaan ajasta aikaan, nytkin Ukrainassa. Gallerian perukoilta tapaan hänet Tuonelasta. Mieleen tulee heti taistelutantereen läheinen sidontapaikka, niin konkreettinen on kalmon silpoutunut jalkaterä ja kääre.
Edellisten vastapainoksi on tarjolla naisvartalon kauneutta. Näyttelytilan intiimissä nurkassa katsojia odottaa Aino kuin peep show’n kopissa. Hänessä ei ole mitään pornahtavaa, pikemminkin hän on jonkinlainen kotimainen Ofelia rennosti kuolinlammessa kellumassa.
Muistatteko Hugo Simbergin ”Hallan”? Itselleni on jäänyt siitä mielikuva, että kaverilla olisi itselläänkin vilu. Jan Nevan ”Halla” on toisissa tunnelmissa. Syvältä piirtyvä hymy hehkuu mielihyvää, eikä kylmän naisen identiteetti jää sanojen tasolle.
Kaikkiaan Nevan paljastaman Kalevan kansan tunnistaa omakseen. Näyttelyn vaikuttavin teos on ”Tuonen portti”, joka nyökkää hienosti taiteilijakollektiivimme suuntaan. Kuolema on viimeinen mysteeri, jota edes Neva ei voi avata tuon enempää. Pyhän historian usvaan peittyneet muinaissuomalaiset ovat ylittäneet sen taisteltuaan ensin tämän ankaran maan elinehdoista, vaihtelevalla menestyksellä. Siitä ovat kummunneet runot, jotka tunnetaan nyt kansalliseepoksenamme ja jotka virkistivät aikoinaan turvetta puskevia esi-isiämme.
Luonto on tila, jossa saatamme kuulla näitä ikiaikaisia ääniä. Nyt se on mahdollista myös Galleria A2:ssa 19.10. asti.