VIERASKYNÄ: Jiri Geller: Alkemisti, näkijä ja muistin herättäjä

Otto Juote

Huom. Seuraava teksti on Pyhtään käsitekesä – tiede- ja taidefestivaaleilla pidetyn puheen käsikirjoitus.

Esittelijän tunnustus

Aidosta taiteesta puhuminen ja kirjoittaminen on tietysti lähtökohtaisesti typerä ja toivoton yritys. Oikean taiteen kieli on taide itse, ei sanat. Usein edes taiteilija ei täysin tiedä, saati osaa väkivalloin sanoiksi typistää sitä, mikä hänen kauttaan maailmaan syntyi. Todellinen taide ei ole kritiikki, performanssi tai kannanotto, vaan vimmainen ilmiö, joka repeytyy todellisuutemme tälle puolelle jostain kielen ja tietoisuuden tuolla puolelta.

Tämän sanottuani aion silti tehdä seuraavaksi juuri sen, minkä ennalta mahdottomaksi totesin: esittää oman tulkintani siitä, mistä Jiri Gellerin taiteessa on kysymys. Teen sen tietoisena siitä, että jokainen sana on petos, jokainen tulkinta silpoo, jokainen yritys selittää vie jotain pois teosten mysteeristä. Mutta ehkä juuri tämä mahdoton yritys – yrittää tavoittaa sanoilla sitä, mikä pakenee sanoja – on ainoa tapa kunnioittaa Gellerin taiteen todellista luonnetta.

Kultasepästä tajunnan alkemistiksi

Kultasepän taidot hallitseva Geller on enemmän kuin materian muokkaaja – hän on tajunnan alkemisti ja Warholin vastakohta. Siinä missä Warhol paljasti, miten kaikesta tulee massatuotetta – jopa Marilynista – Geller näyttää, tai pikemminkin saa meidät muistamaan, miten massatuotteessakin piilee jotain ikuista. Jos Warhol kyllästytti meidät toistolla näyttääkseen kulutuskulttuurin pinnan voiman; Geller kaivaa esiin sen syvyyden pinnan alta.

Tämä on käänteistä alkemiaa. Perinteinen alkemia pyrki muuttamaan lyijyn kullaksi, Geller paljastaa kullan lyijyn sisältä. Warhol teki arkisesta ikonin vetämällä sen taidemaailmaan – Geller ottaa pop-ikonin ja viettelee meidät muistamaan sen kadotetun korkeamman olemuksen. Aku Ankka muuttuu portiksi: tuttu hahmo laukaisee muistamisen, paljastaen välähdyksen sen korkeammasta muodosta, jossa se oli ennen lankeamista tämän maailman materiaan.

Gellerin alkemistinen prosessi muuttaa materian portiksi. Se herättää katsojassa kokemuksia ja muistoja, jotka ylittävät arkisen konsensustodellisuuden. Teokset kutsuvat kokijaansa sisäiseen muutokseen, jossa ulkoisen muodon metamorfoosi johdattaa syvempään oivallukseen.

Taide, joka näyttää todellisuutta paremmalta – ikuisesti kestävän autuuden hetken. Tämä pyrkimys paljastaa taiteilijan, joka käyttää tuttuja hahmoja muistuttamaan lankeamusta edeltävästä täydellisyydestä.

Teokset toimivat katalyytteinä:

Nigredo – Ensikohtaamisen hämmennys. Tuttu Disney-hahmo muuttuu vieraaksi, jopa häiritseväksi.

Albedo – Puhdistuminen. Katsoja näkee brändin taakse, kohti universaalia arkkityyppiä.

Rubedo – Muistaminen. Sielu tunnistaa jotain alkuperäisestä täydellisyydestä.

Sulavissa veistoksissa tämä prosessi tiivistyy: jäätelön valuminen, kallon sulaminen, ilmapallon puhkeaminen – jokainen on askel kohti aineen harhan ylittämistä. Ne ohjaavat kohtaamaan sen, mikä meissä on ikuista.

Warhol näytti miten pinta valtaa maailman. Gellerin inversio saa meidät näkemään mitä pinnan alla piilee – kultaa, haurautta, ikuista. Tämä on Gellerin alkemia: hän ei monista vaan muuntaa korkeammaksi, hienojakoisemmaksi ja pyhäksi.

Täydellisyyden väärinymmärretty tavoittelu

Gellerin täydellisyyden kaipuu tulkitaan usein väärin – ulkoiseksi perfektionismiksi, virheiden peloksi, neuroottiseksi kontrolliksi. Tämä on harha. Hän ei tavoittele teknistä virheettömyyttä vaan harjoittaa alkemistista ylevöittämistä: jokainen teos on materia, joka jalostetaan vastaamaan alkuperäistä ideaansa.

Kun Geller hioo teostaan loputtomiin, hän toteuttaa alkemian perusperiaatetta – sublimaatiota. Jokainen viilauskerta on kuin tislausta: epäpuhtaudet haihtuvat, olennainen tiivistyy. Hän ei korjaa virheitä vaan kirkastaa olemusta, nostaa materian sen korkeimpaan muotoon.

Tämä prosessi muistuttaa alkemistien opus magnum -työtä. Toistamalla samaa liikettä, samaa muotoa, taiteilija kuluttaa pois kaiken ylimääräisen kunnes jäljelle jää vain kultainen ydin – lapis philosophorum, viisasten kivi. Se mikä näyttää perfektionismilta on itse asiassa henkistä jalostamista.

Täydellinen teos ei ole tekninen saavutus vaan transmutaation tulos. Se on hetki, jossa aine on ylevöitetty niin pitkälle, että se muuttuu portiksi – katsojan sielu tunnistaa jotain kadotettua, yhteyden ikuiseen. Gellerin Ankan hahmo ei ole virheetön kopio vaan jalostettu esanssi, materia nostettuna takaisin lankeamista edeltävään kirkkauteensa.

Näin ymmärrettynä täydellisyys on alkemistinen prosessi: solve et coagula – hajota ja yhdistä. Geller hajottaa massatuotteen pinnan löytääkseen sen sisältä alkuperäisen kullan. Hän ei tavoittele täydellisyyttä saavuttaakseen sen, vaan ylevöittääkseen materian sille tasolle, jossa se paljastaa oman jumalallisen luontonsa.

Supernormaali portti muistamiseen

Gellerin teokset toimivat kuin alkemistin uuni, jossa supernormaalit stimulukset muuntuvat henkisiksi katalyyteiksi. Siinä missä lintu hylkää omat munansa hoitaakseen kirkkaampaa valemunaa, katsoja tulee houkutelluksi tutun pop-hahmon luokse – vain löytääkseen itsensä kohtaamasta jotain alkuperäisempää kuin itse hahmo.

Kallot pilkkukuvioineen ovat liian kirkkaita, liian täydellisiä. Juuri tämä liiallisuus on alkemistinen työkalu: ylittämällä uskottavuuden rajan syntyy särö, josta totuus pilkistää. Katsoja ei enää näe vain sokeroitua kalloa, vaan kuoleman ja makeuden ikuisen tanssin – prima materian muuntumisen kultaiseksi viisaudeksi.

”Happy”-ilmapallot leijuvat mahdottomina, fysiikan lakeja uhmaavina. Niiden yliluonnollinen keveys on kuin filosofinen elohopea – se muistuttaa, että kaikki ilo on hetkellistä mutta samalla ikuista. Tämä paradoksi on alkemian ydin: vastakohdat yhdistyvät korkeammaksi totuudeksi.

Kultasepän viimeinen opus: Muisti jalometallina

Geller on kultaseppä, joka on oivaltanut, että todellinen jalometalli ei ole kulta, vaan muisti itse. Hänen veistoksensa ovat nykyajan ikoneita – ei menneisyydestä, vaan ikuisuudesta. Ne muuttavat banaalin pyhäksi, arjen arkkityyppiseksi, ja opettavat meidät muistamaan sen, minkä maailma on saanut meidät unohtamaan.

Aku Ankka on Gellerin käsissä yhtä pyhä kuin mikä tahansa klassinen ikoni, kunhan osaamme nähdä sen todellisen muodon – platonilaisen idean, joka loistaa jokaisen hahmon takana. ”Do Not Touch the Artwork” -teos, jossa jalusta on kaatunut katsojan päälle ja jäljellä ovat vain Mikki Hiiren kädet ja jalat, muistuttaa, että taide voi kirjaimellisesti murskata meidät alleen.

Lopulta: Mysteeriä ei voi vangita

Kaikki tulkinta jää väistämättä vajaaksi. Gellerin teokset puhuvat omaa kieltään – ne ovat täydellisiä, sulavia ja epäilyttäviä hetkiä, jotka muistuttavat meitä siitä, että mysteeri on selittämättömyydessäänkin arvokkain lahja.

Kaikki selitykset epäonnistuvat, ja juuri siinä epäonnistumisessa piilee teosten syvin arvo: ne opettavat meidät muistamaan sen, minkä olemme aina tienneet, mutta unohtaneet.