Fanaatikko
Millaisen henkilön sana ”fanaatikko” tuo mieleesi, vai pitäisikö kysyä kenet? Onko sanalla kielteinen klangi? Joku saattaa kuulla tässä kohtaa kansaa kiihottavan raivoisan puhujan äänen, saappaiden kopinaa kadulla tai jumalaa ylistävän sotahuudon ennen korvia repivää räjähdystä. Eikä ihme, molempiin viitataan jatkuvasti niin valtavirrassa kuin vaihtoehtoisessa mediassa. Olin vielä lapsi kuullessani fanatismista ensimmäistä kertaa. Visuaalisena ihmisenä näin heti pilvisen taivaan, viileän tuulen pöyhiessä samalla hiuksiani. Paljon myöhemmin sain tietää kamikazelennoista ja tunnistin jumalan tuulen hyväilyt lapsen kasvoilla. 
Pyhän kosketus tuo mieleen uskontotieteilijä Mircea Eliaden rajanvedot pyhään ja profaaniin. Hengellisellä ihmisellä yhteys pyhään antaa todellisen merkityksen, eikä maallistunutkaan henkilö vapaudu täysin uskonnollisuudesta, vaikka palvoisi mammonaa. Eliaden kahtiajako on ilmennyt niin yleisesti uskonnollisissa rituaaleissa, että sitä voidaan pitää universaalina. Englannin kielen fanatic (lat. fanum), josta oma fanaatikkomme on johdettu, oli alkujaan merkitykseltään aivan muuta kuin miten se nykyään mielletään. Sana viittasi temppeliin, jumaluudelle pyhitettyyn erilliseen tilaan. Jumalasta inspiroitunutta pyhäkössä palvellutta henkilöä voitiin siksi pitää fanaatikkona. Sittemmin kristinuskoa edeltänyt jumalan palvoja alkoi kuulostaa uhkaavalta. Pyhästä tuli patologista. Temppelin menettäessä auktoriteettinsa jumalallisesti inspiroitunut henkilö näytti irrationaaliselta eikä pyhältä. Millainen semanttinen tie riivatulla oli hulluksi kiihkoilijaksi? 
Kreikan daimon tuo mieleen demonin, jota dualisti pitää helposti riivauksen syynä. Jotain sellaista mitä esitellään elokuvassa Manaaja. Antiikin aikoina merkitys oli päinvastainen eli pikemminkin suojelushenki tai henkiopas. Temppelipalvelijoiden ajateltiin puhuvan jumalan puolesta, mikä johti siihen, että sanalla alettiin viitata jumalallisesta lähteestä tulevaan riivaukseen. 
Tulkinta jyrkkeni 1500 -luvun Englannissa. Tuolloin ohjaimissa olivat Tudorit ja elettiin poliittisesti motivoituneen uskonpuhdistuksen aikaa. Aiemmin katolista uskoa kiihkeästi puolustanut kuningas Henrik VIII käänsi kelkkansa vasta saadakseen avioeron ensimmäisestä vaimostaan. Se onnistui kun Henrik nimitettiin Englannin kirkon pääksi 1531. Välirikko sinetöitiin suprematialailla, joka erotti anglikaanisen kirkon katolisesta kirkosta. Tämä herätti luonnollisesti kritiikkiä, mikä koettiin sen ajan vihapuheeksi ja aiemmin jumalan riivaama henkilö tuomittiin mielenvikaiseksi. Reformaation kulku jatkui poukkoilevana Henrikin seuraajien valtakausilla. Teologiaan keskityttiin aiempaa enemmän, mihin vaikutti Jean Calvin. Rauhaa tämä ei tuonut, vaan ensin vainottiin katolilaisia ja katolilaisen kuningattaren noustua valtaistuimelle joutuivat vainon kohteeksi protestantit. Puritaanisaarnaaja John Foxen kirjoitukset puolustivat reformaattoreita, korostivat marttyyreita kuten William Tyndalea ja harhaoppiseksi tuomittua John Wycliffea. Tämä lietsoi englantilaisten katolilaisvastaisuutta pitkään. Fanaattinen alkoi merkitä raivoisaa ja riehakasta, 1530 -luvulta 1640 -luvulle sillä tarkoitettiin uskonnollisesti liian innokkaiksi miellettyjä lahkolaisia. Alkuperäinen neutraali merkitys muuttui halventavaksi oikeastaan jo heti uskonpuhdistuksen alettua. Siitä tuli poliittinen leimakirves, jonka iskuista saivat osansa mm. kveekarit, viidennen monarkian kannattajat ja muut seurakunnan rauhaa keikuttaneet radikaalit. Englannin sisällissodan polemiikit ja myöhempi valistuksen aika muuttivat hulluuden kansalaisvaaraksi, joka vaati hillitsemistä. Kuulostaako tutulta tämän päivän poliittisessa loanheitossa ja kaikki oikeusasteet läpäisevissä kunnianloukkausjutuissa? Sana fanaatikko tahraa edelleen kohteensa nimen lähtemättömästi, eikä vuosikausien rikosoikeudellisessa löysässä köydessä riippumisen piina kalpene menneiden sanktioiden rinnalla. Väkivaltaisen ääriajattelun ohella aikamme fanaatikkoihin lukeutuvat harmittomat teknologia- tai kuntoilufanit. Näin markkinointi ja media laajentavat kyseenalaista termiä poliittisista intensiivisiin mutta sosiaalisesti hyväksyttyihin harrastuksiin. Taustalla on teollisen Amerikan joukkovapaa-aika, joka muotoili liiallisen intohimon vaarattomaksi purkautumiskanavaksi baseball-fanituksen. Kaikkina aikoina politiikan, teologian ja massakulttuurin muutokset ovat muovanneet sanan emotionaalista latausta ja sen merkitsemää käyttäytymistä. Siten uusi lisänimi kehysti intohimon pyhästä etuoikeudesta äärimmillään yhteiskunnalliseksi uhaksi, kontekstin ratkaistessa termin moraalisen arvotuksen. 
Valistusajan filosofit oikeuttivat luovan innostuksen, mutta karsivat siitä vaarallisen fanatismin. Immanuel Kant luokitteli näyt suorasta jumalallisesta kontaktista schwärmereiksi eli fanatismiksi, joka oli harha ja siten ristiriidassa rationaalisen uskon kanssa. Sanan kestävyys piilee juuri tässä jännitteessä: se antaa hallinnon määritellä missä intohimoinen sitoutuminen loppuu ja tuhoisa pakkomielle alkaa. Tosi taiteilijaa ei ole ilman intohimoa. Tässä yhteydessä muistuu mieleen mitä Perttu Häkkinen sanoi pakkomielteistä.
Harrastelijoilla on päähänpinttymiä, ammattilaisilla pakkomielteitä. Kultivoi siis päähänpinttymiäsi, jotta ne voisivat ajan saatossa ylevöityä pakkomielteiksi. Pakkomielteissä on voimaa.”
Se mikä alkoi pyhänä kutsumuksena, sai irrationaalisen raivon leiman ja tuli uskonnollis-poliittisten konfliktien aseeksi meidän päiviimme asti. Aforistikkona ansioitunut Winston Churchill luonnehti fanaatikkoa
”ihmiseksi joka ei osaa muuttaa mieltään, eikä aio muuttaa puheenaihettaan.”
Itse hän vaihtoi puoluetta kahdesti, palaten lopulta takaisin konservatiiviseen poliittiseen kotiinsa. Ilmaisun patologisointi ja fanaatikkojen demonisointi kuuluu edelleen poliittisten kommentaattoreiden puheissa. Kuten aina, yhteiskunnan politisoituminen uhkaa ilmaisunvapautta, vaikka luovuudesta kanavoituvat teokset eivät ole suitsittavissa. Niin käy helposti, jos resursseja jaellaan vallitsevien poliittisten ja kaupallisten näkemysten mukaan. Jos muinaisen temppelin tosi fanaatikko oli yhteydessä Jumalaan, millainen uhka hän oli? Voiko maallistunut hallinto ymmärtää muita kuin omiensa kanssa yhdensuuntaisia motiiveja? Projisoivatko he taiteilijaan oman vallanhalunsa? Havaitsemme jokaisen semanttisen käänteen heijastaneen laajempia kulttuurisia jännitteitä – kirkko nousi temppeliä vastaan, sammuttamaan järjen jumalan intohimoa ja ideologisen väkivallan luovaa liekkiä. Samoin fanaattinen into poliittisten aatteiden puolesta on ollut palavan kiihkeää niillä, jotka pitävät omaa regiimiään ainoana oikeana. Millaista fanaattisuus oli 1940 -luvun Japanissa? Palataan vielä hetkeksi alussa mainittuihin kamikazelentoihin. Mikä sai nuorukaiset ohjaamaan koneensa päin vihollisaluksia? Japanilaisten kansanluonne eroaa huomattavasti länsimaisesta ja siksi on oltava varovainen pohdinnoissaan. Šintolainen usko vaikutti sotaa käyvään kansaan keisari -kultin kautta, mihin sisältyi uhrimieli jumaltaustaista hallitsijaa ja isänmaata kohtaan. Lisäksi buddhalainen suhtautumistapa elämän kiertokulkuun oli omiaan vähentämään kuolemanpelkoa. Rituaalisen muodon saaneen kuoloniskun saattoi nähdä uskonnollisena seremoniana ja lentäjän elämän sen uhrilahjana. Transsendenssin läpäisseen sielun uskottiin pyhittyvän kamiksi, joka saattoi asettua heille omistettuun pyhäkköön Tokiossa. 
Japanilaisten yhteydessä ei sovi unohtaa samuraiden elämäntapaohjeistusta eli bushidōa. He eivät ihannoineet itsemurhaa sinänsä, mutta se tarjosi sovituskeinon häpeällisen epäonnistumisen jälkeen. Kamikazeiskusta tuli kunniakas kuolema Japanin toivottomassa tilanteessa vuonna 1944. Teemaamme ajatellen on huomattavaa, että lennoille lähdettiin pääsääntöisesti vapaaehtoisesti. Kuriositeettina mainittakoon, että huomattavan iso osa Japanin kamikazelentäjistä oli kristittyjä. Entä mistä kamikazet saivat nimensä? 1200 -luvulla Japania uhkasi toisenlainen laivasto, nimittäin mongolit. Tuolloin pelastavaksi avuksi tulivat luonnonvoimat, jotka nimettiin kamikazemyrskyiksi. Hirmuinen väliintulo koettiin yliluonnolliseksi, minkä vuoksi se nimettiin jumalan tuuleksi. Mitä ikinä noista lentäjistä ajatteleekaan, heidän valintansa vei heidät lähemmäs fanaatikon alkuperäistä merkitystä temppelipalveluksessa. Häkkisen mainitsema ylevöittäminen tuo mieleen sublimaation. Käsite kuuluu psykoanalyysin piiriin. Sigmund Freud ajatteli kiellettyjen viettien purkautuvan henkisen työn kautta sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla. Kulttuurissa ja taiteessa se oli jaloimmillaan. Taide viettityydytyksen korvikkeena ei riittänyt hänen kollegalleen Carl Jungille, joka näki Freudin tulkintojen kaavamaisuuden. Hänen mukaansa todellinen ylevöittäminen merkitsi itsetuntemusta, -toteutusta ja hengellistä kasvua. Tuossa psykologisessa prosessissa primitiivinen materiaali muuttuu alkemian tavoin kullaksi. Kultaa kaikki kansat ovat tavoitelleet kiihkeästi. Se on saanut hallitsijat ryöstämään luostareita ja pidättämään taiteilijoilta apurahat. Työkaluna ovat olleet joskus miekkaa mahtavammat sanat. Marginaliaan karkottaminen ei ole kyennyt katkaisemaan jumalallista sidettä, joka on tosi palvojan ja taiteilijan elämänlanka. Tämän pohdinnan päätteeksi huomaan yhä vaikeaksi sanoa kuka on fanaatikko. Miksi ajattelen niin? 
Taiteelle tai jumalalle omistautunut ihminen uhraa aina väistämättä jotain elämästään. Jollekin se voi olla maailmasta luopuminen siirtymällä luostariin tai toiselle sellaisten arkisten asioiden kuin perhe-elämän laiminlyönti daimonisen inspiraation temmatessa mukaansa. Tämä sai Ralph Waldo Emersonin toteamaan, että ”taide on mustasukkainen rakastajatar.”
Koska fanaattisuus on niin äärimmäistä ja elimellinen osa taiteilijuutta, tavallisen ihmisen voi olla vaikea sietää sitä. Tomuihmisen on siksi paikallaan muistaa seuraavat Joel Lehtosen sanat:
”Taide ei ole moraalia, eikä hetken aatteita ja olojen vaatimuksia: muuten se ei olisi ikuinen.”