Pelosta, yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta
”Tule hyvin toimeen yksinäisyyden kanssa,
ehkä jonain päivänä tarvitset hänen seuraansa,
ja luota minuun, että hän on hyvä ystävä.
Hän ei valehtele sinulle,
kuuntelee sinua hiljaa,
ja jopa näyttää sinulle rohkeutesi,
sitä rohkeutta, jota yhtenä päivänä luulit, ettei
sitä ole olemassa.”
-Kirjailija Cristina Barriento
Eristämistä on käytetty iät ajat eri asteisena rangaistuskeinona niin pikkulapsia kuin aikuisia kohtaan. Luonnon armoille jouduttaessa se on merkinnyt melko varmaa kuolemantuomiota.
Nykyään sosiaalinen eristäminen tappaa toisella tavalla. Pimeään komeroon suljettu lapsi pakotetaan kohtaamaan pelkonsa, eikä poispääsyn ajankohdasta ole tietoa. Äkkiseltään voi tuntua mahdottomalta tehdä sinunkaupat kammottavan olosuhteen kanssa. Jotkut meistä kuitenkin näyttävät tuntevan vetoa sellaista kohtaan. Sille on oma terminsä nyktofilia, joka merkitsee pimeyden rakkautta.
Tällaisia asioita mainittaessa syntyy helposti synkkiä satanistisia mielikuvia. X -sukupolvi eli nuoruutensa metallimusiikin ja satanismin noustessa. Kyseistä aikaa on tarkasteltu kahdessa juuri julkaistussa teoksessa (Katri Ylinen: Saatanallinen paniikki ja Tuomas Äystö: Paholaisen perilliset.) 1990 -luvulla ilmiö johti Suomessa ulkopuolisten taholta ns. saatananpalvontapaniikkiin eli moraalipaniikkiin, jossa maassamme uskoteltiin olevan vaarallisia saatananpalvontaa harjoittavia kultteja Amerikan mallin mukaan. Tällainen ajattelu oli erityisen hedelmällistä herätysliikkeiden piirissä.
Dualistinen ajatusmaailma jakaa Mooseksen sauvan tavoin levottomien ihmismassojen vedet, niin ettei pimeä ja valo voi millään yhtyä. Okkultismi eli salatiede on luonteensa vuoksi helppo rankata pimeälle puolelle, eikä pimeä voi olla muuta kuin pahuuden synonyymi. Tämä on häirinnyt minua ja yritän siksi parhaani mukaan raottaa tuota verhoa, jos vain joku uskaltaa kurkistaa mustan mielen saloihin.
Onneksi lääketiede tulee tässä avuksi. Mediaa seuratessa kuulee puhuttavan yhä useammin neurodiversiteetistä. Mielten monimuotoisuudesta johtuen joidenkin yksilöiden neurologinen toiminta tai ajattelutapa poikkeaa siitä mitä pidetään tyypillisenä. Tuollainen henkilö saattaa siksi käsitellä pelkoa eri tavoin, mikä tekee hänestä erilaisen äärimmäisissä olosuhteissa. Muistan hyvin kuinka lapsena haaveilin pimeiden paikkojen yksinäisyydestä, jossa saisi mietiskellä rauhassa. Kun tarinoissa kerrottiin komeroon lukituista lapsista, minun oli vaikea ymmärtää heidän parkuaan.
Maailmantilanteen käytyä yhä arvaamattomammaksi tuollaisesta heikentyneestä tunnereaktiosta voi olla hyötyä ja se antaa enemmän pateja tarkkaan uhan arviointiin. Poikkeavan piuhoituksen vuoksi pystyy paremmin tukahduttamaan paniikkireaktiot kriisissä, mikä on sekä yksilön että yhteisön etu. Esimerkiksi ADHD:ssa dopamiiniporkkana siirtää painopisteen pelosta ongelmanratkaisuun. Näitä ominaisuuksia opetetaan ammattisotilaille meidän kaikkien turvaamiseksi. Ei siis ihme, että neuroepätyyllinen henkilö saattaa valita sotilaskoulutuksen luontaisten kykyjensä viitoittamana.
Mitä riskejä tässä sitten on? Tuskin ne saatanalliset salaliittojen kauhukuvat, joita maalailtiin 90 -luvulla. Kohtuus on kuitenkin vaikeaa kaikenlaisille ihmisille. Ja jos jollakulla on tuollainen neurologinen erikoistyökalupaketti päässään, niin hän saattaa kokea tavallisen, hyvän elämän puuduttavan ikävystyttäväksi. Vaikka noin skarppi yksilö tajuaa myös sellaisen normaaliusharhaksi, niin silti kaivatut erikoistilanteet jäävät saamatta. Tämä voi johtaa riskinhakuiseen käyttäytymiseen, jossa impulsiivisuus ja piittaamattomuus jyräävät taktisen ennakoinnin.
Tämä tuo mieleen puolisoni kommentin siitä, että minulla on taistelulentäjän luonne. Manfred von Richthofen eli Punainen Paroni tuli ensimmäisen maailmansodan hävittäjä-ässäksi ammuttuaan Fokkerillaan 80 viholliskonetta alas. Lukiessani hänen muistelmiaan (Punainen lentohävittäjä), mietin miten vaikeaa hänen olisi päästää irti tuollaisesta urasta ja siirtyä seesteiseen aateliselämäänsä energisenä 25 -vuotiaana. Sitä koetusta hänelle ei langennut. Tappava luoti lävisti hänen rohkean sydämensä taistelulennolla Sommessa. Lukuisat muut taistelusta palanneet sotilaat ovat kärvistelleet konsensustodellisuuden kuplassa hänen jälkeensä. Moni saattaa muistaa meemin jossa todetaan rauhanajan tuottavan heikkoja ihmisiä, mikä johtaa lopulta karaisevaan sotaan. Tässä on nähtävissä luonnollinen sykli.
Mutta palataan vielä pelkoon. Mitä se tarkoittaa? Kyseessä on synnynnäinen puolustusmekanismi, joka suojelee ilmoittamalla mahdollisesta vaarasta. Se saa ihmisen sekä eläimen taistelemaan, pakenemaan tai jäätymään. Yksilön henkilöhistoria, kulttuurinen konteksti ja luonne vaikuttavat siihen, miten pelko koetaan ja hallitaan.
Yleisiä uhkia ovat petoeläimet, korkeat paikat ja kaipaamani pimeys. Ei ihme, että metsä koettiin muinoin erittäin uhkaavana, enkä tiedä miten vieraantunut tämän päivän vihreä kaupunkilainen saattaa siitä olla.
Ihmisten parissa tulevat vastaan sosiaalisten tilanteiden pelot. Tässä ei kuitenkaan ole kaikki, vaan on myös pyhä kauhu, jonka teki tunnetuksi saksalainen uskontotieteilijä Rudolf Otto. Hän luonnehti uskonnollisen tietoisuuden olevan jumalisen pelon ja viehätyksen yhteensulauma. Tässä yhteydessä pelkoon liittyy kunnioitus, joka on luonnollista niin paljon ihmislihaa korkeampien voimien äärelle jouduttaessa. Ennen tällaista mysteeristä kohtaamista sanoinkuvaamattoman kanssa ollaan usein liminaalissa olosuhteessa. Tällaisessa siirtymävaiheessa rajat tunnetun ja tuntemattoman välillä hämärtyvät. Ei ihme jos tomuihminen kokee siinä vaiheessa eksistentiaalista epävarmuutta, jopa suoranaista kauhua.
Suuri osa ihmisistä ei toki kohtaa tuollaista. Normaaliusharha voi luoda puitteet oman pelon peittelylle ja saada varsin vaivaannuttavia muotoja. Sosiaalisen median vihapuhe ja katteeton pullistelu eivät kestä todellisuutta. Harva sortuu sellaiseen kasvokkain. Kannattaa silti muistaa, että virtuaalitodellisuuden voimafantasiat voivat tuoda kylmää kyytiä 4D -todellisuudessa. Ääriliminaalissa siis. Mitä esimerkiksi tapahtuu sitten kun vihollinen hyökkää oikeasti? Koituuko verkossa uhittelu kalliiksi kun miehestä otetaan mittaa?
Muistetaan silti, että pelon vuoksi ihmiset näitä pelaavat, kun vielä on tuttua ja turvallista, kun taas ääriliminaalissa ei ole mitään sääntöjä. Sama ero kuin jos päädyt ottelemaan kehässä ammattilaisen kanssa tai joudut kadulla päällekarkaajan uhriksi. Tuollaisten naamiopelien takia sosiaalisen median seuraaminen käy joskus raskaaksi, kun näkee liiankin tarkasti pullistelijoiden selfieiden läpi.
Pelko on selvästi monitahoinen tunne. Sen eri ulottuvuuksien tuntemus auttaa paitsi ymmärtämään normaalia mukautuvaa käytöstä, myös käsittelemään patologisia tiloja, jolloin pelosta tulee sopeutumatonta.
Ahdistuneisuushäiriöissä, fobioissa tai posttraumaattisessa stressihäiriössä (PTSD) tämä integroitu järjestelmä voi muuttua säätelemättömäksi, mikä johtaa liiallisiin tai sopimattomiin pelkoreaktioihin. Jälkimmäinen tuli tietoisuuteen ensimmäisen maailmansodan taisteluväsymyksen ja kranaattisokin vaurioittamien sotilaiden yhteydessä. Pelkuruutta ei heti ymmärretty oikein, mutta lopulta Euroopassa kirjattiin yli 100 000 sotaneuroosiksi nimettyä tapausta.
Pelkoa pohtiessa on katsahdettava ihmishistorian sarastukseen, ajalle jolloin elettiin metsästäjä – keräilijöinä jatkuvan poikkeustilan alaisena. Oikeastaan se muistuttaa paljon villieläinten olosuhteita alituisten uhkien ja valppauden osalta. Me puolestaan olemme konsensustodellisuuden ja rauhan kesyttämiä lemmikkejä tuossa kuvassa. Lemmikkimäisen elämäntavan takia olemme alkaneet kuvitella, että elämän tarkoitus on onnellisuuden saavuttaminen. Tuo on ilmeisesti sitä mitä ”sydän sanoo”, koska luolamiesaivomme eivät tiedä siitä mitään. Ne kantavat mukanaan evoluution geneettistä taakkaa ajalta jolloin kaikki olivat alttiina säälimättömille uhille – saalistukselle, sodille ja muille ympäristön vaaroille. Valppaus ja sopeutumiskyky olivat välttämättömiä.
Tällainen jatkuva altistuminen jätti todennäköisesti geneettisiä jälkiä esi-isillemme, minkä vuoksi aivomme kantavat ”arpia” heidän selviytymistaisteluistaan. Nämä perinnölliset merkit voivat altistaa yksilöt etsimään intensiivisiä, aistirikkaita ja synkkiä taiteellisia kokemuksia keinona resonoida tai tulkita uudelleen raakoja voimia, jotka kerran takasivat selviytymisen. Genetiikan ohella neuroepätyypilliset tai traumasta kärsivät yksilöt tuntevat vetoa äärimmäisiin taidemuotoihin. Ne tarjoavat mahdollisuuden tuntea syvästi ja heijastaa sisäistä kaaosta ulkoisissa kertomuksissa, mikä tuo johdonmukaisuutta muuten hajanaisiin sisäisiin kokemuksiin. Tavallinen ihminen kavahtaa heidän mielenkiinnon kohteitaan, koska he katsovat maailmaa erilaisten linssien läpi. Neuroepätyypillinen puolestaan tunnistaa jotain tuttua ja katarttista esimerkiksi okkultismissa, synkissä eksistentiaalisissa filosofioissa, kauhussa, tieteiskirjallisuudessa sekä pelätyssä black metal -musiikissa.
Pelkoa on käytetty läpi historian ihmisten manipuloimiseksi muuallakin kuin taiteessa tai viihdemaailmassa. Vaikka kristikunnan papisto on sammuttanut helvetinliekit saarnoistaan, niin uhkailu on edelleen tehokas osa poliittista retoriikkaa. Vielä paljaammin kauhun kylväminen tunnetaan terrorismin päämääränä. Pelko on kuitenkin erotettava erityisesti eksistenssifilosofiassa keskeisessä roolissa olevasta ahdistuksesta, jolla ei ole mitään selvää ulkoista syytä.
Jos joku pitää mustan taiteen tekijöitä ja yleisöä kapinallisina, niin ehkä he ovatkin sitä, mutta mitä vastaan? Valtavirran kulttuurissa vaaditaan pakotettua positiivisuutta, mikä jättää aliravituiksi heidät joiden kärsimystä ei voida helposti kehystää tavallisiin toipumiskertomuksiin. Taidemaalarina kohtaan jatkuvasti näytteilleasettajien toiveita maalata iloisen värisiä, positiivista energiaa uhkuvia keltaisia kukkatauluja. Omat niittyni ovat veren kastelemia, Ukrainan kuihtuneita auringonkukkapeltoja uhkaavan yötaivaan alla. Positiivisuuden kultin voi hylätä mustan taiteen kautta ja täyttyä sen äärimmäisestä estetiikasta. Hengenravintona toimivat ravinteikkaimmin kosminen kauhu ja nihilistinen filosofia. Itsetuhoisten tapojen sijaan tunteitaan voi käsitellä esimerkiksi Emil Cioranin ja Peter Wessel Zapffen seurassa, joiden kielen kuulee kaikuvan ikiaikaisessa tyhjyydessä..
Yleinen ohje fobioista kärsiville on jo pitkään ollut pelon kohtaaminen. On lohdullista tietää, että rohkeita sankareitakin pelottaa joskus, mutta se ei estä heitä toimimasta. Joten jos jotakuta pelottaa, niin kannustamme pitämään rohkeasti kiinni toimista, jotka ovat sinulle tärkeitä.
Miksi sitten mustaa taidetta voidaan pitää äärimmäisenä? Tutkimusten mukaan kauhu vetoaa yksilöihin joilla on usein korkeampi sensaatioita etsivä persoonallisuus, mikä tarkoittaa, että he tarvitsevat voimakkaampia ärsykkeitä emotionaaliseen kiihottumiseen.
Parhaimmillaan he voivat vapautua pelosta sen sijaan, että eläisivät sen passiivisina alamaisina tosielämässä. Antinatalistiset ajattelijat väittävät, että ihmisen tietoisuus on evoluution virhe, joka tuottaa sietämätöntä kärsimystä. Neuroepätyypilliset, analyyttiset yksilöt allekirjoittavat tuon helposti, koska heidän mielestään on naiivia korottaa mitään inhimillistä korkeuksiin tässä järjettömässä olemassaolossa. Se on mitä se on.
Aihe on tuttu myös goottilaisesta ja lovecraftilaisesta kauhusta, joissa ns. ihmiskunta on anomalia välinpitämättömässä maailmankaikkeudessa. Tämä kosminen ulkopuolisuus yhdistää parhaiten ihmisiä, ainakin meitä pimeyden lapsipuolia, jotka olemme vapautuneet utopistisesta toivosta. Brutaali poikkeustilarehellisyys tunnustaa kipumme, eikä hylkää. Normaalit kansalaiset välttelevät pimeyden kuilua kauhuissaan, mutta me siellä olevat pidämme sitä ainoana järkevänä paikkana. Kauhukirjailija Thomas Ligotti totesi osuvasti novellissaan Medusa, että
”voimme piiloutua kauhulta vain kauhun ytimeen.”
Psyykkinen trauma aiheuttaa kiistatonta kipua ja voi häiritä aistien käsittelyä, emotionaalista säätelyä ja ihmisten välistä toimintaa. Sekä synnynnäinen että myöhemmin saatu trauma voidaan kuitenkin lääkitä kauhulla ja vapauttaa siten inhimillinen potentiaali. Jos kyseessä on taiteilija, niin hän saattaa löytää itsensä daimonisen riivauksen alaisena ja myötävaikuttaa teoksillaan myös toisten hengenheimolaistensa toipumiseen. Okkultisti pääsee vielä pidemmälle. Muille kaoottinen maailma näyttäytyy hänelle merkityksellisenä, jossa on mahdollista luoda henkilökohtainen mytologia ja tislata traumoistaan korkeimmillaan pyhä kokemus. Äärimmäisyyksiin kytketyt aivot saavat silloin vahvimman neurokemiallisen palkinnon. Halutessaan kuka tahansa voi napsia pelkopiirejään poikki altistamalla itseään toistuvasti kontrolloidulle kauhulle.
Identiteettipolitiikka on aikamme ilmiö. Kenties vahingollisempi kuin mitä tapahtui 90 -luvulla. Mitä mieltä siitä olemmekaan, niin myös meillä mustan mielen taiteilijoilla ja muilla kaltaisillamme on identiteetti, joka elää vapaimmin pimeydessä. Sieltä löydämme omanlaisensa valon, kuten romanialainen uskontotieteilijä Mircea Eliade kirjoitti:
”Valo ei tule valosta, vaan pimeydestä.”