Luciferin veri
”Minkä mahlana puu joi, sen verenä perii.
Joka väärällä ajalla iskee,
se velalla herää.”
Prologi
Puun syyt eivät unohda. Eivät varsinkaan silloin, kun ne katkaistaan kesken kiivaimman kasvun.
Tämä kuusi ei kaatunut talven syvässä unessa, mahlan levätessä juurissa.
Ei, se iskettiin maahan kesäpäivänseisauksen korventavassa helteessä,
auringon seistessä keskellä taivaankaarta.
Nuo ajattelemattomat, ylpeät kirveen iskut eivät suoneet kaatuvalle lepoa,
vaan vangitsivat sen sisään elinvoiman, joka olisi kuulunut vuodattaa maahan.
Se jäi janoiseksi.
Myöhään perjantaina, lopetellessani illallisen jälkeistä tiskiä korvaani vasten sähähti voimakkaasti:
”Luciferin veri!”
Teräksinen allas tuijotti minua kylmästi takaisin ihmetellessäni äänen lähdettä.
Levolle vetäytyneet mies ja koira eivät vaikuttaneet kuulleen kyseistä ilmoitusta.
Laskin harjan kädestäni. Vesi valui yhä solisten, mutta altaan reunalla olevat esineet näyttivät vierailta. Vilkaisin olohuoneeseen: sohvalla makaava mies oli syventynyt kirjaansa ja koira nukkui tyytyväisenä hänen jalkapäässään.Kumpikaan ei ollut korvaansa lotkauttanut sähähdykselle, joka resonoi yhä kallossani.
”Luciferin veri!”
Se ei ollut huuto, vaan pikemminkin kuin hyytävän kylmää ilma olisi puristettu hampaiden välistä suoraan korvakäytävääni.
Kuivatessani kädet keittiöpyyhkeeseen huomasin niiden tärisevän hieman. Voima tuntui kaikonneen kehostani.
”Kuulitko tuon?” kysyin, vaikka tiesin sen turhaksi.
Mies kohotti katseensa selvästi häirityn näköisena: ”Sanoitko jotain?”
Pudistin päätäni, väkinäisesti naurahtaen ja katsoin parhaaksi tutkia asunnon itsekseni. Se ei veisi kauaa näillä neliöillä.
Hämärästi valaistulla eteiskäytävällä näkyivät tuttujen kirjahyllyjen hahmot runsaine sisältöineen. Kahden bibliofiilin koti muistutti enemmän kirjavarastoa kuin 2000 -luvun kaupunkiasuntoa.
Tuttu vanhojen kirjojen hieman vaniljaa muistuttava haju ja äskeisen aterian tuoksu olivat tiessään. Jostain kumpusi metallinen, pistävä haju. Ehkä jokin sellainen jota muistin kuvailtavan sähköiskun jälkeiseksi otsonin ominaistuoksuksi.
Seisahduin ovaalin peilin eteen ja epäröin katsoa kuvajaistani. Mistä tiesin olisiko se ainoa? Viime aikoina olin tuntenut useita kertoja jonkin läsnäolon takanani, niin kotona kuin ulkona seistessäni. Joskus pysäkillä odottaessani tunnen jonkun tarttuvan reppuuni ja painon lisääntyvän selässäni. Kääntyessäni katsomaan, paikalla ei näy yhtään ihmistä. Kerran minua sipaistiin ilkikurisesti vyötäröstä, vaikka olin aivan yksin pysäkin suojassa.
Tällä kertaa katseeni kohtaa yllättävän levolliselta näyttävät työviikon rasittamat kasvot.
Käännän katseeni ja kiirehdin makuuhuoneeseen. Olin tyystin unohtanut sinne sytyttämäni kynttilän!
Huoneessa vallitsee tiivistunnelmainen hiljaisuus. Kynttilä on sammunut. Mietin, että mies on saattanut puhaltaa sen jo ennen ateriaa. Hän on erittäin tarkka tällaisissa asioissa, mutta ei ole viitsinyt huomauttaa minulle asiasta.
Huoneen nurkkaa, kaukana muhkeasta vuoteesta, hallitsee puinen lipasto, joka on peräisin mieheni lapsuudenkodista. Hän oli saanut sen mukaansa muutettuaan kaupunkiin opiskelemaan. Avioiduttuamme vuosia sitten se pyhitettiin minun tarpeilleni. Myöhemmin hän lahjoitti minulle intialaisen alttarin, joka löysi paikkansa tuon samaisen lipaston päällä. Sammunut kynttilä oli sen keskellä. Kumarruin tutkimaan tuttua näkymää. Punertava neste oli kastellut alttarin pinnan ja näin kostean valumapinnan myös alttarin takana nojaavalla taululla. Tarkastellessani varovasti yhä lämmintä kynttilää en löytänyt aukkoa josta steariini olisi voinut karata alustalle. Sitäpaitsi, se oli mustaa.
Uskaltauduin koskettamaan pyhälle alustalle ilmaantunutta punertavaa substanssia ja se oli tahmeaa.
”Luciferin veri!”
Yhteys hetki sitten kuulemaani ei-inhimilliseen ääneen alkaa näyttää ilmeiseltä. Varsinkin kun alttaritaulun maalaus on Luciferin Sigil. Maalasin sen joitakin kesiä sitten miehen lapsuudenkodin pihalla istuessani. Pyysin häntä tuomaan minulle piharakennuksesta jonkin öljymaalaukseen sopivan puunkappaleen. Sellaisille oli aivan tavallista maalata keskiajalla.
Taulun valumajälki tuntui tässä kaikkein hämmentävimmältä. Oliko neste peräisin sittenkin sinetistä? Sehän olisi aivan kuin neitsyt Marian verta itkevät veistokset tai Otto Rahnin löytämät verikivet.
Terävä voihkaisu karkasi kurkustani. Alttarin punaista tahmaa koskenutta sormeani poltti kuin paratiisin käärme olisi iskenyt hampaansa suoraan hermoon.
Imin vaistomaisesti siitä myrkkyä pois samalla kun tarkastelin maalaamaani Sigiliä uusin silmin. Muistin valinneeni laudankappaleen sen karkeuden vuoksi. Rutikuivan kuusipuun syyt olivat imeneet mustan maalin syvälle, saaden sinetin näyttämään huimasti todellista vanhemmalta. Lauta itsessään näytti vuosikymmeniä sitten sahatulta. Se voisi hyvin olla jäänne sata vuotta sitten rakennetun sukutalon työmaalta. Huomasin punaisen nesteen nousevan yhä puun sisästä kuin se olisi vuotamassa kuiviin.
”Luciferin veri!”
Ääni korahti nyt aivan takaani ja ihmettelin etten tuntenut hengitystä niskassani.
Käännähdin ympäri niin nopeasti, että löin samalla jalkani kivuliaasti lipastoon. Kiljaisu tyrehtyi huulilleni huomatessani huoneen tyhjäksi. Olohuoneen vaimea lukuvalo siivilöityi ovelta ja kuulin miehen kääntävän sivua huolettomasti. Tuo tavallinen, kodikas ääni tuntui kantautuvan nyt toisesta universumista.
Käännyin alttarin puoleen ja huomasin taulun sekä kynttilän olevan aloillaan. Alttarin päällä ollut muodoton lammikko liikkui. Mieleeni tuli rikkoutunut kuumemittari, jonka elohopeaa yritin pyydystää lapsena kylpyhuoneen lattialta.
Tällä kertaa annoin nesteen mennä ja se valui amorfisen olennon tavoin alla olevan lipaston päälle.
Pian se ei ollutkaan enää lammikko, nesteen uurtaessa tietään syvemmälle puun pintaan. Se sai syyt halkeilemaan vaimeasti naksuen, kostean kirjoituksen kaivertuessa silmieni eteen.
”Redde quod debes”
”Redde quod debes”, sopersin hiljaa. Aivot olivat jumissa ja yhtäkkinen, vieras latinankielinen lause peittyi aivosumuun. Päätin tarkistaa asian myöhemmin, jos saisin vielä puhelimen käsiini.
Kipu sormessa ei helpottanut, vaan kylmeni ja tunsin jääpoltteen virranneen ranteeseen asti. Tässä ei tainnut auttaa yhtään se missä asennossa raajaansa piti. Ääni puolestaan korisi siellä missä kuvittelen selkäytimen olevan.
”Redde quod debes!”
Se ei tullut enää ulkopuolelta, se kumpusi sisältäni.
Tajusin, että jos aion hankkia apua, se olisi tehtävä nyt. Lähestyin haparoiden makuuhuoneen ovea, tutuista kirjahyllyistä tukea hakien. Katse osui selkämykseen jota en muistanut nähneeni ennen. Se ei toki ollut ihmeellistä kotikirjaston tuhansien kirjojen kokoelmassa joka uudistui jatkuvasti. Vedin terveellä kädellä esiin nahkapäällysteisen niteen. ”Ars Sanguinis – Veren taito” Sitä oli selvästi luettu paljon vuosikymmenten saatossa ja teos asettui luontevasti auki tietystä kohtaa. Tässä vaiheessa oli selvää, että minun kuului löytää se juuri nyt.
Aukeamalla oli kuva samaisesta Sigilistä, jonka olin maalannut alttaritauluun. Ilmeisesti Lucifer tahtoi tehdä minulle jotain selväksi.
Tekstissä kerrottiin tiettyjen puiden syiden säilyttävän muistin vuosisatojen takaa. Ja että, oikea symboli eli Luciferin sinetti toimisi avaimena, joka vapauttaa Luciferin veren alkemistisen ainesosan. Se ei kuitenkaan riitä, vaan elävä substanssi tarvitsee isännän toimiakseen.
”Toimiakseen miten?” sopersin puoliääneen. Periäkseen muinaisen velan, vastasi teos seuraavalla rivillä.
Sykkeeni oli koholla ja päätin ottaa aikalisän sydäntä kohti kiiruhtavasta substanssista huolimatta. Toivoin rintaa takovan jyskytyksen tasaantuvan sillä välin kun yrittäisin koota ajatukseni.
Niin hullulta kuin se kuulostikin, minusta näytti tulleen alkemistisen prosessin isäntä. Isännistä jäi yleensä jäljelle pelkkä tyhjiin imetty kuori loisten vallattua ne. Mitä velan periminen todella tarkoittaisi fyysisesti ja henkisesti?
”Redde quod debes!” kaikui nyt käsivarteni luuta vasten.
Sanguis est vehiculum animae – veri on sielun kulkuneuvo, jatkoi yhä kädessäni avoimena oleva Veren taito. Luciferin veri ei siis etsinyt pelkkää ihmisastiaa, vaan välinettä liikkua tässä maailmassa minun suonissani! Tämä oli jotain aivan muuta kuin mitä kuvaillaan Mooseksen kirjassa, jossa demonit tulivat maan päälle ihastuttuaan ihmisten tyttäriin.
”Mitä velkaa?” huusin yhä mielessäni, vaikka huuliltani pääsi vain metallinen sihahdus. Sivusilmällä huomasin sormesta alkaneen tumman virran ehtineen kyynärpäähän asti.
Kuulin sohvan narahtavan miehen noustessa ylös ja koiran kynsien rapisevan paljaalla lattialla.
”Rakas, onko kaikki hyvin? Taisit puhua itseksesi.” Askeleet lähestyivät nopeasti makuuhuonetta. Tavallisesti ne olisivat tuoneet turvaa, mutta nyt oli toisin. Mies luonnollisesti tiesi okkulttisista puuhistani, mutta koskaan ennen ei oltu jouduttu tälle tasolle. Tarttuisiko velka häneenkin tai koiraan pelkästä kosketuksesta? ”Älä päästä koiraa tänne! Sulje ovi huolella perässäsi.” sanoin nopeasti.
”Miten täällä on näin kylmä? Oletko tuulettanut?” kysyi käsivarsiaan hierova puoliso ja riensi kohti tuuletusikkunaa. ”Ai, suljitkin sen jo” totesi hän sen luokse päästyään. ”Ajateltiin tulla nukkumaan.”
Jostain syystä hän sivuutti alttarin, eikä tavanomaiseen tapaansa kiinnittänyt huomiota valitsemaani kirjaan.
”Joo, käykää vaan. Tulen kohta itsekin.” jatkoin avaten oven sen takana ihmettelevälle koiravanhukselle ja kiirehdin kylpyhuoneen suojaan. Ehkä jokin toismaailmainen kätki alttarin muutokset miehen silmiltä tai sitten hänen täytyi olla todella väsynyt.
Laskin Ars Sanguiniksen pesualtaan reunalle nähdäkseni aukeaman viimeiset sanat.
”Se, mikä on otettu maasta väärällä ajalla, on palautettava vereen kastettuna. Puu ei unohda.”
Kuva alkoi hahmottua. Mieheni lapsuudenkoti, vanha lipasto ja varsinkin lauta jolle olin maalannut sinetin eivät olleet sattumaa. Suku oli rakentanut talonsa puusta, joka oli huutanut kostoa sukupolvien ajan. Minä olin välikappale, joka oli tullut lähelle, antanut sille äänen ja sinetin kautta keinon periä velkansa.
Raskas kirja lipesi otteestani tömähtäen pehmeästi kylpyhuoneen matolle. Mies tuskin kuuli sitä, eikä uneliaan vanhan koiran liikkeistä tarvinnut olla huolissaan.
Tarrauduin vapisevin käsin viileän lavuaarin reunaan. Peilistä toljottavien iiristen katse ei ollut entisensä, vaan sykki samaa metallinhehkuista väriä kuin yhä edemmäs päässyt aine suonissani.
Sanguis est vehiculum animae.
Jos veri on sielun kulkuneuvo, kuka nyt käytti kehoani matkantekoon?
Raotin kylpyhuoneen ovea varovasti. Makuuhuoneesta kuului vaimeaa vuoteen narahtelua ja koiran tyytyväinen huokaus. Heidän arkensa jatkui murtumatta, vaikka omani oli hajoamassa.
Silmissäni hämärsi voimakkaasti tuntemattoman aineen takia ja alkoi olla vaikea lukea. Kumarruin poimimaan kirjan lattialta ja avasin tutun kohdan uudelleen. Teksti jatkuikin seuraavalla sivulla. ”Se mikä on leikattu valossa, on liitettävä pimeydessä. Isännän on tarjottava uusi koti tai tultava kodiksi itse.”
Tultava kodiksi itse! Minunko? kysymys kimpoili luodin tavoin tyhjältä tuntuvassa pääkopassani, vaikka oli selvää, että muutto oli jo käynnissä. Koko keho tuntui voimattomalta kuin kiduttajien käsissä. Uusi, tuntematon virta valtasi kuitenkin alaa ottaen sen kohta kohdalta käyttöönsä. Sukupolvien mittainen sopimus, velkakirja jonka miehen suku oli jättänyt avoimeksi. Ja nyt minusta, miniästä, tuli viimeinen allekirjoitus joka kuittaisi sen.
”Minä olen koti”, kuiskasin vasten peilin viileitä kasvoja.
Sammutin loisteputken valon. Tavanomainen illan pimeys oli tiessään. Tyhjyydestä oli tullut sisältäni huokuvaa, sakeaa, elävää massaa. Muutaman metrin kävely takaisin makuuhuoneeseen kävi miltei mahdottomaksi luiden tiivistyessä raskaaksi sydänpuuksi.
Sanguis est vehiculum animae.
Ruumiini oli enää kuljetusalusta jollekin mikä täytti suoneni sata vuotta vanhalla janoisella mahlalla.
Liike ei ollut enää kävelemistä ikivanhan varjon liukuessa vääjäämättä yli lattian. Haistoin routaa uhmaavan väkevän mullan ja raudan, jota ihohuokosista vapautui yhä sykkivän sydämen tahdissa huoneilmaan.
Mies nukkui. Lähestyin vuodetta jähmeästi jokaisen solun vaatiessa lepoa, juurtumista. Jalkopäässä lepäävä koira nosti päätään äänettömästi. Se ei murissut, mutta sen katseessa oli jotain etäistä. Se vaistosi vierauden ja painoi päänsä isännän tuttuja jalkoja vasten kuin jossain retkeilymajassa. Huoneeseen saapunut hahmo ei ollut sama joka oli täyttänyt sen ruokakupin vuosien ajan.
Nostin peiton hitaasti. Käsi tuntui kankealta, vailla ihmisihon pehmeyttä. Tutun narahduksen sijaan patja taipui valittaen raskaan painon alla syvemmälle kuin koskaan ennen, kuin sille olisi laskettu jotain mikä painoi enemmän kuin ihminen milloinkaan voisi.
Makasin liikkumatta. En tiennyt olivatko silmäni auki vai kiinni. Pimeyteni oli nielaissut huoneilman mustaan aukkoonsa. Olin se minkä puu kerran joi. Puusta oli tullut minä. Aamun valossa viimeinenkin inhimillinen muisto olisi haihtunut ja jäljelle jäisi otsonintuoksuinen hiljaisuus.
Epilogi
Yöllä, pimeässä makuuhuoneessa, koira kohotti päätään. Se vilkaisi ovea, josta emäntä oli astunut aiemmin sisään, mutta ei tunnistanut enää tuttua hajua. Sen tilalla oli jotain muinaista, syvää kuin märkä multa. Tuoksu toi mieleen kesän tutkimukset isännän kotipaikan maalattiaisessa liiterissä. Koira päätti olla murisematta. Se laskeutui matalaksi ja painoi leukansa tiukasti isännän jalkoja vasten. Se tunsi, kuinka peite liikahti vieressä, ja patjalle asettunut paino oli liian raskas ihmiseksi. Aamun koittaessa koira loikkasi alas vuoteesta. Liikkeissä ei ollut enää vanhan koiran kankeutta; se liikkui äänettömästi kuin varjo joka lipuu pitkin lattianrakoa. Se ei ollut luonut silmäystäkään sängyssä makaaviin hahmoihin. Enää ei tuntenut tarvetta vahtia tai odottaa lupaa.
Eläin kulki alttarin ohi, jolla seisoi nyt syynsä puhtaiksi vuodattanut laudankappale.
Koira painoi kuononsa ulko-oven kahvalle ja metalli antoi periksi. Ovi naksahti auki tuulettaen otsonintuoksuista sisäilmaa. Koira asteli ulos. Se ei jäänyt nuuskimaan tuttua pihapiiriä, vaan jolkotti ripeästi kohti sumuista metsänreunaa. Silmissä välähti oudosti sen jättäessä maailman, joka ei ollut vielä tietoinen siitä, että kuusi oli perinyt velkansa.