KOLUMNI: Palaako seuraava kirkko digikellarissa?
Carita Hännikäinen
Norjan hallituksen suunnitelma kieltää sosiaalinen media alle 16-vuotiailta on oppikirjaesimerkki pohjoismaisesta hyväntahtoisesta holhouksesta. Taustalla vaikuttaa syvälle norjalaiseen psyykeen juurtunut Janten laki: vaatimus vaatimattomuudesta, sääntöjen noudattamisesta ja joukkoon sulautumisesta. Valtio asettuu jälleen ylimmäksi suojelijaksi, joka määrittelee ”oikean” ja turvallisen tavan elää nuoruutta. Päättäjiltä tuntuu kuitenkin unohtuvan historian tärkein opetus: lapsen ja nuoren tiukka kasvattaminen muistuttaa peukalon ja etusormen väliin puristettua vieteriä. Mitä kireämmälle valtio kontrollia vääntää, sitä suuremmaksi kasvaa sisäinen jännite. Ja kuten jokainen fysiikan lakeja tunteva tietää – kukaan ei pysty ennustamaan, minne vieteri irti päästyään sinkoaa.
Tämä asetelma ei ole Norjassa uusi. Muistamme 90-luvun alun, jolloin Norja oli pintapuolisesti maailman turvallisin ja harmittomin lintukoto. Valtio yritti suojella kansalaisiaan moraalittomuudelta poikkeuksellisen ankaralla sensuurilla: vielä 90-luvun puolivälissä Norja oli yksi Euroopan tiukimmista maista, jossa kauhuelokuvia kiellettiin ja leikattiin sumeilematta ”video-saastaksi” (video nasties) tuomittujen teosten pelossa. Tuon kristinuskon ja tiukan sääntelyn leimaaman yhtenäiskulttuurin varjoista nousi black metal -ilmiö – synkkä, nihilistinen ja äärimmäinen vastareaktio kaikelle sille, mitä ”kunnollisen” norjalaisen nuoren odotettiin olevan.
Kun nuorilta vietiin tila hengittää omana itsenään ja jopa heidän viihteensä yritettiin steriloida, he loivat itselleen pimeän kellarin, jossa säännöillä ei ollut merkitystä.
Jos nykypäivän nuorilta suljetaan digitaalinen portti ja heidät pakotetaan valtion ihannoimaan muottiin, kapina ei katoa – se saattaa jalostua uudeksi ääritaiteeksi. Voimme nähdä nousun ”kielletylle estetiikalle”, joka on tarkoituksella rumaa, raakaa ja saavuttamatonta. Tästä jännitteestä saattaa poikia taidetta, joka ei vain hätkähdytä, vaan suorastaan pelottaa sivistynyttä yhteiskuntaa: teoksia, jotka glorifioivat ulkopuolisuutta ja viranomaisvastaisuutta tavalla, johon yksikään algoritmi ei pysty. Edessämme on skenaario, jossa vieteri sinkoutuu kohti uusia rakenteita. Voimme nähdä ”digitaalisia kirkonpolttoja”, joissa nuoret kohdistavat raivonsa valtion valvontajärjestelmiä vastaan, tai paluun fyysiseen tuhoamiseen, jos yhteiskunnan steriili puhtaus käy sietämättömäksi. Seuraava roihu saattaa syttyä juuri siellä, missä valvonta on tiukinta. Norjan hallituksen tulisi kysyä itseltään, haluavatko he todella olla se voima, joka kääntää vieterin äärimmilleen. Suojelu on kaunis ajatus, mutta historiassa se on operaationa usein ollut alkusoittoa arvaamattomalle tuholle ja ääri-ilmiöiden synnylle. Nuoruutta ei voi kahlita ilman, että jokin lopulta murtuu.