Lauantai, 2. huhtikuuta 2022
Helsinki, Rikhardinkadun kirjasto, KauhuCon-tapahtuma

Pyhä kauhu!

Tuonen Portin tärkeimpiä tutkimuskohteita on ollut alusta pitäen ns. pyhä tai numeeni kauhu, niin okkulttisessa- kuin taidekontekstissa. Valitettavasti tätä varsin mielenkiintoista aihetta on käsitelty kauhufiktiossa vain harvoin sen ansaitsemalla syvällisellä ja asiantuntevalla tavalla. Mieleen tulee lähinnä Kanadalainen okkultisti-kirjailija Richard Gavin (Sylvan Dread-novellikokoelma, Benighted Path-manifesti) ja maamme ansiokkain psykologisen kauhun taitaja, vaasalainen Marko Hautala. Jälkimmäinen on käsitellyt mestarillisesti pyhän kauhun teemaa mm. Isä Malakain silmät-äänikirjassa ja romaaneissa Leväluhta ja Kuiskaava tyttö.

Hautalalta ilmestyi vuodenvaihteessa ensimmäinen novellikokoelma, Kuolleiden valssi jonka jälkisanoissa Hautala kirjoittaa seuraavasti:

“… tiivistyy Pitkä kuuma kesä -novellin sanoissa aivan kuin joku olisi hetken puhunut totta. Lajityypissä on kuitenkin mystinen, lähes uskonnollinen ulottuvuutensa. Asiaan vihkiytyneet tietävät, että siihen liittyy käsitteitä kuten samsara, pyhä kauhu ja katabasis.”.

Kuulin tanssin kutsun äänikirjan muodossa ja se kaappasi minut välittömästi otteeseensa lupaa kysymättä… enkä yhtään vastustellut! Kuuntelin kokonaisuuden melkein yhdeltä istumalta mökilläni, Kuopan välittömässä läheisyydessä. Erityisen suuren vaikutuksen teki urbaania pimeyttä huokunut “Saurin hiljaisuus” ja kierolla tavalla nykyaikakriittinen, ‘Twitter-muodossa’ kirjoitettu “Hänen vihansa päivä”, joka kuitenkin päättyy varsin hyytävällä nuotilla. Pidin toki muistakin novelleista joissa käytiin mm. Egyptissä ja hadaalihenkisesti luolassa. 

Hänen Ktoonisen Majesteettinsa palveluksessa

Muutama viikko sitten sain idean lähettää Hautalalle Porvoon Kipinä-lehden ensinumeron, siinä olleen Katabasis – yöpuolen matkakertomus-jutun vuoksi. Kyseisen syväluotaavaan artikkelin on kirjoittanut uskontotieteilijä Matti Rautaniemi ja se käsittelee allekirjoittaneen Kuoppa-kokonaistaideteosta, joka on taasen atavistis-ktooniselta hengeltään kuin Leväluhdan sukulaissielu… Yllätyksekseni huomasin viime viikon perjantaina, että Hautala olisi puhumassa seuraavana päivänä KauhuCon-tapahtumassa Helsingissä teemasta: “Kuoleman siivuja – kauhunovellien kirjoittamisesta.” Kyseisen tilaisuuden järjestäminen pitkän tauon jälkeen oli jo sinällään riemastuttava irtiotto koronakurimuksen kynsistä! Olin sattumalta ’vankilomalla’ Kuopalta ja valmiiksi kaupungissa… hmm? Hoitaisin siis Kipinän toimituksen henkilökohtaisesti.

En mielelläni matkusta julkisessa liikenteessä, varsinkaan junassa, mutta nyt se oli vain kätevintä. Parin pysäkin päästä kaduin heti valintaani remuavan teinijoukon rynniessä samaan looshiin kanssani. Kuulosti siltä kuin joku olisi vahingossa manannut Cacodaimonin paikalle. Ei kulunut kauaa kun nämä ihmispoltergeistit jo kirvoittivat toruja nuorehkolta täti-ihmiseltä. Välitön vastareaktio oli uhmakas ja sisälsi ääneen esitetyn epäilyksen, että kyseessä ei ollut *heidän äitinsä*.
Tälläistä konsensustodellisuudesta irtaantunutta salatieteilijää moinen keskenkasvuinen provokaatio lähinnä huvitti, mutta hetken päästä joukon äänekkäin ja ärsyttävin jantteri tönäisi minua vahingossa jalallaan. Nostin katseeni hitaasti ja tuijotin häntä mitään sanomatta suoraan silmiin. Vastauksena tuli hieman arasti, ”Moi-i…”, minkä jälkeen pidin tarkoituksella pienen tauon ja vastasin konemaisen viileästi takaisin tervehdykseen. Tämä selvästi hämmensi poikajoukkoa saaden yhden heistä mutisemaan, ”Se… se puhuu meille(!).”, kuin olisin jonkinlainen epäpyhään elämään vironnut muinainen veistos. 
    ”Oletko sä bisnesmies?”, joku kysyi. ”Tavallaan.”, vastasin täysin vakavalla naamalla ja jatkoin salamyhkäisesti, ”Olen suorittamassa erästä… tehtävää Helsingissä.”. Poikien pasmat taisivat mennä sekaisin ja mekkala hiljeni muutaman pykälän.

Loppumatka apostolinkyydillä Rikhardinkadun kirjastolle sujui onneksi häiriöittä. Ehdittyäni lukusaliin kreivin aikaan juuri kahdeksi ja saatuani viimeisen istumapaikan, Hautala oli jo aloittelemassa esitystään. Esiintymiskokemus paistoi Hautalan rennosta ja samalla kuitenkin informatiivisen syvällisestä tyylistä, joka tulvi anekdootteja mm. Egyptin matkalla kohdatusta muumiosta ja siitä miten vaikea on vangita maagista hetkeä kameralla (tosin kerran oli onnistunut!), vailla minkäänlaista seisahtanutta pönötystä. Hautala avasi myös uuden novellikokoelmansa taustoja ja kertoi kirjoittamismetodeistaan, mm. sen, että Unikoira-romaani oli syntynyt ystävien koiran ‘kaksoissilmistä’ (koira näytti nukkuessaankin siltä kuin sen silmät olisivat auki johtuen turkin silmämäisistä väriläiskistä). 
Esiin nousi taas jo aiemmista haastatteluissa käsitelty tärkeä huomio; kunnon kauhutarinat tarvitsevat sielun, muuten ne voivat jäädä vain ‘muodollisesti päteviksi’ kehyksiksi. Mikä sitten on tämä kauhutarinan sielu? Väittäisin, että juurikin pyhä, mystinen tai numeeni aspekti – joka samanaikaisesti viehättää, että työntää pois luotaan. Tämä taas toi vahvasti mieleeni Mysterium Tremendum & Fascinans-ilmiön ja pyysinkin Hautalaa avaamaan tätä yleisölle, minkä hän pätevästi tekikin mainiten mm. käsitteen isän, teologi Rudolf Otton. Tästä minä nautin, ajattelin virnuillessani maskini takana.

Tapasin Hautalan puheen jälkeen Haamu-kustantamon kojulla ja luovutin hänelle Porvoon Kipinän sekä ehdin vaihtaa muutaman sanan ympäröivässä hälinässä. Tehtävä suoritettu!

Siirryin seuraavaksi Aavetaajuuden kojulle josta löytyi Hautalan puheessaan vinkkaama kauhukirjailijoiden kauhukirjailijaksi tituleeratun Thomas Ligotin pahamaineinen tutkielma, ”The Conspiracy Against the Human Race” (innoittanut kulttimaineiseen noussutta True Detective TV-sarjaa) ja mestarin novellikokoelma, ”Songs of a Dead Dreamer & Grimscribe”. Taisivat olla jopa viimeiset kappaleet, joten oli selvää, että ne täytyi välittömästi ’takavarikoida’ arkistoihini. Paikalla oli vanha tuttuni, monitoimimies Jyrki Pitkä jonka kanssa puhuimme kääntämisen haasteista ja kauhun  konventioista (mm. kliseeksi muodostunut Slasher-genre). Varhaiset kokemukset modernin kauhuelokuvan klassikosta, Clive Barkerin Hellraiserista kirvoittivat nostalgisia muistoja. Jälkikäteen ajatellen, tuon sangen brutaalin elokuvan näkeminen 12-vuoden ’herkässä iässä’ asetti riman turhan korkealle tulevaisuutta ajatellen. Ei ihme, että olen päätynyt niinkin syvään päätyyn kuin Pyhän kauhun äärelle!

Päädyin vierailuni lopuksi sattumalta keskustelemaan minulle aiemmin tuntemattoman herrasmiehen kanssa mm. liminaalitilasta- ja ajasta sekä muusta syvällisestä. Myöhemmin paljastui, että kyseessä oli kirjailija Akseli Heikkilä, joka on juuri julkaisemassa toista klassisen kauhutarinan sävyjä sisältävää kirjaansa, Hiljainen vieras (WSOY). Suosittelen tutustumaan myös Heikkilän aiempaan teokseen, Veteen syntyneet.

Linkkejä:
http://markohautala.fi
https://www.facebook.com/porvoonkipina
https://www.wsoy.fi/kirja/akseli-heikkila
https://en.wikipedia.org/wiki/Thomas_Ligotti