VIERASKYNÄ: Kun jumalat vaativat verta

Timo Hännikäinen

Ihmisuhraus kuuluu vanhimpiin uskonnollisiin uhrimenoihin. Esihistoriallisista ajoista saakka ihmisiä on surmattu rituaalisesti jumalten lepyttämiseksi, maan hedelmällisyyden varmistamiseksi, rakennusten tai alueiden suojelemiseksi tai ennustusten tekemiseksi. Joskus hallitsijan hautajaisten yhteydessä on surmattu hänen palvelijansa, jotta nämä voisivat huolehtia hänen tarpeistaan tuonpuoleisessakin.

Arkeologisten löydösten perusteella ihmisuhraus muuttui harvinaisemmaksi Afrikassa, Euroopassa ja Aasiassa rautakauden aikana, ja antiikin aikana sitä alettiin pitää barbaarisena. Aiskhyloksen Oresteiassa kuningas Agamemnon uhraa tyttärensä Ifigeneian lepyttääkseen Artemis-jumalan, mikä johtaa traagisiin seurauksiin. Agamemnon joutuu katkeroituneen vaimonsa murhaamaksi, mistä alkaa tuhoisa koston kierre. Näytelmässä ihmisuhraus ei palauta tasapainoa, vaan järkyttää sitä. Joissakin Agamemnonin tarun versioissa Artemis ei salli Ifigeneian surmaamista, vaan vaihtaa tämän viime hetkellä peuraan. Tämän on katsottu kuvaavan ihmisuhreista luopumista ja siirtymistä eläinten uhraamiseen rituaaleissa.

Silti ihmisuhreihin turvauduttiin satunnaisesti kehittyneissäkin sivilisaatioissa. Kun roomalaiset olivat vuonna 216 eaa. kärsineet murskatappion karthagolaisille Cannaen taistelussa, Roomassa haudattiin kaksi kreikkalaista ja kaksi gallialaista orjaa elävältä Forum boariumin karjatorin alle. Uhri oli vetoomus jumalille, jotta nämä estäisivät Hannibalin armeijaa hävittämästä valtakuntaa. Kyseessä oli ääritilanteen tuottama tilapäisratkaisu, ja historioitsija Titus Livius luonnehti tapahtumaa roomalaiselle perinteelle vieraaksi.

Amerikan mantereella ihmisuhreista ei kuitenkaan luovuttu. Atsteekkien valtakunta tunnetaan jatkuvista ja laajamittaisista uhriseremonioista, joissa surmattiin jopa tuhansia ihmisiä kerralla. Kiivaimmillaan uhraaminen oli 1400-1500-lukujen vaihteessa juuri ennen eurooppalaisten valloittajien saapumista. Tuolloin uhrien määrä oli joidenkin historioitsijoiden mukaan 250 000 vuodessa. Uhrit olivat pääosin yhteiskunnan ulkopuolisia, sotavankeja tai alistetuilta naapuriheimoilta ”veroina” otettuja orjia. Joskus sotia käytiin vain vankien hankkimiseksi uhraamista varten. Heidät surmattiin joko rituaalisessa taistelussa tai temppelipyramidin huipulla leikkaamalla sydän rinnasta.

Atsteekkivaltiossa ihmisuhraus oli julkinen spektaakkeli johon osallistui koko yhteisö. Tavalliset kansalaiset osallistuivat uhrien koristeluun ja valmistamiseen kohtaloonsa, ja pappien suorittaman uhraamisen jälkeen käsittelivät heidän ruumiinsa. Ruumiit nyljettiin ja paloiteltiin huolellisesti, ja jos uhri oli sotavanki, lihat annettiin vangin ottaneen soturin perheelle, joka söi ne rituaalisin menoin. Erityisinä juhlapäivinä ansioituneet soturit juoksivat pääkaupunki Tenochtitlánin katuja yllään uhrien verta ja rasvaa tippuvat nahat, kantaen verellä täytettyjä astioita. Heidät otettiin seremoniallisesti vastaan taloissa kuin groteskit pääsiäisnoidat. Ihmiset koristelivat kotiensa pihat sääriluilla.

Monista eri kansoista koostuva, uskonnon yhdistämä atsteekkivaltakunta oli syvästi ristiriitainen sivilisaatio, jossa korkea sivistys yhdistyi primitiivisyyteen. Se muistutti monin tavoin aikansa eurooppalaisia yhteiskuntia feodaalijärjestelmineen, ritarilaitoksineen ja papistoineen. Atsteekeilla oli oma kirjoitusjärjestelmänsä, kalenterinsa ja tähtitieteensä. Heidän käsityöläisensä tekivät korkealaatuisia taide- ja koriste-esineitä kullasta ja hopeasta, mutta rautaa ja terästä he eivät tunteneet. Miekat ja uhritikarit valmistettiin piikivestä tai laavaperäisestä obsidiaanista kivikautisten aseiden tapaan.

Tenochtitlániin saavuttuaan espanjalaiset konkistadorit hämmästelivät suurkaupungin huolellisesti suunniteltua geometristä rakennetta, kauniita valkoisiksi kalkittuja taloja sekä siistejä ja puhtaita katuja, jotka erosivat jyrkästi tuolloisten eurooppalaisten kaupunkien saastaisuudesta. Samalla heitä järkytti atsteekkien uskonnollisten menojen raakalaismaisuus. Nykyihmisenkin on vaikea ymmärtää monimutkaista järjestäytynyttä yhteiskuntaa, jonka jäsenet osallistuvat ilomielin jatkuviin verilöylyihin. Moista odottaisi vain alkeellisilta tai anarkiaan suistuneilta yhteisöiltä, joilla ei ole taidetta, tiedettä tai teollisuutta.

Atsteekkien uhrimenoja on pyritty selittämään monin eri tavoin. Jotkut historioitsijat ovat pitäneet sitä papiston keinona lujittaa valtaansa villitsemällä kansa veriseen hurmokseen. On myös väitetty, että ihmisuhraukseen liittynyt kannibalismi oli keino kohentaa atsteekkien proteiiniköyhää ruokavaliota. Tällaiset selitysmallit eivät tunnu kovin vakuuttavilta, kun ottaa huomioon sen  vakavuuden ja hartauden, jolla atsteekit ihmisuhraukseen suhtautuivat. Kyse ei ollut väkivaltaviihteestä tai paineiden purkamisesta, vaan uskonnollisesta rituaalista, ja jos luotamme uskontotieteilijä Mircea Eliadeen, rituaali paljastaa perimmäisiä käsityksiä maailman järjestyksestä. Selitystä haettaessa on siis tarkasteltava atsteekkien uskontoa.

Atsteekeille jumalat olivat kaaoksen ja hävityksen voimia, ja niiden elämä oli väkivaltaista. Auringonjumala Huitzilopochtli surmasi sisarpuolensa Coyolxauhquin leikkaamalla tämän sydämen rinnasta sinisellä käärmeellä, ja heitti tämän ruumiin alas vuoren rinteeltä. Myyttinen tarina toisinnettiin pääkaupungin temppelipyramidin huipulla suoritetuissa uhrauksissa. Maanviljelyksen, sodan ja säätilojen jumala Xipe Totec oli nylkenyt itsensä tehdäkseen maan hedelmälliseksi, mistä juontui tapa nylkeä ihmisuhrit ja pukeutua heidän nahkaansa. Joskus Xipelle uhrattiin ihminen ampumalla hänet täyteen nuolia, jolloin haavoista maahan valuva veri symboloi sadetta.

Järjestys oli kosmisen sekasorron päälle pingotettu ohut ja hauras kalvo, jota voitiin ylläpitää vain äärimmäisellä huolellisuudella. Rituaalit, joista ihmisuhraus oli vain yksi esimerkki, hallitsivat atsteekkien arkea: kodit ja temppelit oli lakaistava tarkkaan, jumalalankuville oli tarjottava päivittäin ruokaa, juomaa ja muutama tippa omaa verta. Mitkään uhrilahjat ja pyhät toimitukset eivät kuitenkaan tarjonneet lopullista pelastusta kaaokselta. Atsteekkien ajanlasku jakautui viiteen perättäiseen aikakauteen, joista he uskoivat elävänsä neljättä, ”tuliauringon aikaa”. Se päättyisi maailman tuhoutumiseen. Käsitys kaiken katoavaisuudesta ilmeni atsteekkien taiteessa, jossa käytettiin paljon sulkien ja kukkien kaltaisia lyhytikäisiä materiaaleja.

Kirjassaan The Soul of the Marionette filosofi ja aatehistorioitsija John Gray kuvaa, miten atsteekkiyhteiskunnan rakenne oli heidän väkivaltaisen kosmologiansa heijastuma. Aina kun valtiolle valittiin uusi hallitsija, häneen asettui soturien ja velhojen jumalan Tezcatlipocan henki. Jälkipolville säilynyt Tezcatlipocaa ylistävä runo alkaa säkein ”Minä itse olen vihollinen”, ja siinä sanotaan:

Hän on mielivaltainen, hän on oikukas, hän pilkkaa… Hän asettaa meidät kämmenelleen, hän muovaa meidät pyöreiksi. Me kierimme; meistä tulee kuulia. Hän kierittää meitä puolelta toiselle. Me saamme hänet nauramaan; hän tekee meistä pilaa.

Jumalan arvaamattomuuden ja mielivaltaisuuden katsottiin siis siirtyvän kulloisenkin hallitsijan ominaisuuksiksi. Atsteekeille valta oli yhtä mahdoton kesyttää kuin heidän jumalansakin; hallitsija oli luonnostaan alamaistensa vihollinen, mutta hänen myötään syntyi myös järjestys, jollaista ei muuten saavutettaisi. Samoin jumalat olivat vihollisia, joista maailmankaikkeuden olemassaolo kuitenkin riippui. Atsteekit uskoivat, että maailma oli vaarassa luhistua 52 vuoden välein, jos jumalat eivät olisi riittävän vahvoja. Syklin päätteeksi järjestettävässä seremoniassa ihmisuhraus suoritettiin keskiyöllä, minkä jälkeen jäätiin odottamaan auringonnousua. Jos aurinko aamulla nousi, kuluneen syklin aikana tehdyt uhraukset olivat olleet riittäviä, ja järjestys oli taas turvattu uuden syklin ajaksi.

Uhrirituaalin ydinelementti oli paljastus. Verenvuodatus temppelipyramidin uhrikivellä raotti todellisuuden verhoa ja paljasti sen takana piilevän kaaoksen hirvittävän rytmin. Samalla se häivytti yksilön minuuden. Erityisen arvokkaana uhrina pidettiin sotavankia, ja uhrauksen jälkeen astiallinen sotavangin verta ja lihaa annettiin tämän vanginneelle soturille. Kun soturin perhe söi vangin lihaa rituaalisella aterialla, soturi itse kieltäytyi osallistumasta ja sanoi tavan mukaisesti: ”Söisinkö minä muka oman itseni?” Kuolema kytki uhrin ja uhraajan kohtalot toisiinsa, sulautti heidät mystisesti yhteen.

Väkivaltaisen kuoleman spektaakkelissa minuus ja merkitykset riisuttiin kuin liha luiden ympäriltä, ja maailmankaikkeus näyttäytyi sellaisena kuin atsteekit uskoivat sen perimmältään olevan: paljaana, kauhistuttavana ja ihmismielelle käsittämättömänä. Katarttisen kokemuksen jälkeen verho laskeutui jälleen ihmisen ja kosmoksen väliin, ja elämä saattoi jatkua normaalia rataansa.

Erikoista oli atsteekkien tarve toistaa uhrirituaalia jatkuvasti. He eivät kreikkalaisten tavoin siirtyneet symbolisiin uhreihin eivätkä kristittyjen tavoin uskoneet, että jokin lopullinen uhri tekisi tulevat uhraukset tarpeettomiksi. On mahdoton tietää, olisivatko atsteekit jossakin vaiheessa muuttaneet uskonnollisia menojaan vähemmän julmiksi. Varmaa on vain, että vielä eurooppalaisten saapuessa he uskoivat rituaalisen verenvuodatuksen jatkuvan auringon sammumiseen saakka.

Verilöylyjen ympärille jäsentynyt elämä saattoi olla sisäisesti sairaan tai osaksi barbarismin vaiheeseen juuttuneen kulttuurin merkki. On helppo ymmärtää konkistadorien halua hävittää tällainen sivilisaatio maan tasalle. Nykyinen länsimainen ihminen pitää tuskin mitään yhtä kavahdettavana kuin väkivaltaista kuolemaa, mutta atsteekeille sen tuottaminen ja kohtaaminen olivat samanlainen osa elämänrytmiä kuin kirkossa käynti sunnuntaisin oli valtaosalle suomalaisista vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Heidän yhteiskuntansa oli tältä osin antiteesi kaikelle, mitä olemme tottuneet pitämään normaalina ja luonnollisena.

Toisaalta joukkomittaiset ihmisuhraukset eivät ole olleet lähihistoriassamme aivan tavattomia. Atsteekkien menot tuovat mieleen viime vuosisadan totalitaaristen hallintojen joukkomurhat, joita niiden suorittajat myös pitivät välttämättöminä. Mutta John Gray huomauttaa tärkeästä erosta: atsteekit eivät uskoneet verenvuodatuksen tuovan loistavaa tulevaisuutta. Maailma ei paranisi niiden myötä, se vain saisi lisäaikaa. Atsteekit eivät myöskään pitäneet uhrattavia ihmistä alempina olentoina; juuri se, että uhrit olivat samanlaisia kuin he itse, teki heistä arvokkaita lahjoja jumalten silmissä.

Grayn mukaan ihmiselle ominaisin syy surmata lajikumppaneitaan tai uhrata oma henkensä on merkityksellisyyden tavoittelu. Uskomme, että maailmassa pitää olla jokin pohjimmainen merkitys, ja äärimmäiset teot tavallaan vahvistavat sen olemassaolon – eihän kaikki voi olla turhaa, kun niin suuria uhrauksia on tehty. Tämän tyyppinen maaginen ajattelu ei tarvitse tuekseen uskontoa. Marxilaisuus, joka uhrasi kymmeniä miljoonia ihmisiä ihanneyhteiskuntansa saavuttamiseksi, oli sekulaari ideologia, joka väitti perustuvansa tieteelliseen ajatteluun. Sotia on käyty villien sivistämiseksi, ihmiskunnan onnen saavuttamiseksi, demokratian levittämiseksi ja – tietenkin – kaikkien sotien lopettamiseksi.

Atsteekkien ritualistinen väkivalta oli hätkähdyttävää illuusiottomuudessaan. Heidän elämässään sivistys ja barbaria elivät tiukasti toisiinsa nivoutuneina, eikä ensin mainitun lopullisesta voitosta haaveiltu. Tappamisen ei odotettu joskus loppuvan, ja sillä saavutettu järjestyskin oli määrätty ennen pitkää luhistumaan. Atsteekkipapit luultavasti pitivät eurooppalaisia valloittajia myyteissä kuvatun tuhon lähettiläinä ja alistuivat tyynesti oman maailmansa katoamiseen. Paluu kaaoksen tilaan oli kohdattu lukemattomissa uhrimenoissa sukupolvien aikana, joten se tuskin tuli yllätyksenä.