Vuodenkierron ajatuksia – 21. joulukuuta 2024
Katsellessaan horisontissa siintävää havumetsän reunaa on helppo unohtaa loppuvuoden väsymys ja juhlapyhien kiireet. Tuo ajaton maisema pysyy vuosituhannesta toiseen, vaikka ilmasto ja ihmisten rakennelmat vaihtuvat. Jollei juuri tuossa paikassa, niin jossain päin tätä maata, tätä planeettaa. Ja vaikka maisema aavikoituisi, tietty siihen liittyvä iätön ajattomuus ei lakkaa olemasta. Jotain tällaista ovat lukemattomat sukupolvet nähneet myös tähyillessään taivaalle, etsiessään vastauksia kuun rauhallisilta kasvoilta ja elämää auringon lämmöstä. Se on jotain, joka yhdistää eläviä ekumeenisemmin kuin mitkään uskonnot – ennen ja jälkeen kristikunnan.
Luonnonkierto vaikuttaa kaikkiin, heidän sivistyksestään ja uskomuksistaan riippumatta. Edes materialistinen kuluttaja ei jätä valittamatta räntäsateen piiskatessa hänen kasvojaan kaamoksen keskellä. Kuin kedon kasvi hän kääntyy kohti valoa, paistatellakseen siinä hetken – ja usein unohtaakseen, että hänet myös leikataan siitä pois hetkenä, jota hän ei tiedä. Psalmi 103:15 ja 16 kuvailee tätä kauniisti:
”Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.”
Luonnon ilmiöt ovat antaneet muodon ihmisen palvomille jumaluuksille todennäköisesti elämän varhaisesta sarastuksesta asti – ainakin niin pitkälle kuin voimme mieltää. Ja vaikka nuo kasvot vaeltaisivat yhä taivaankannella tai metsän siimeksessä, ne ovat saaneet lukemattomia nimiä eri heimojen ja kansojen jumalina. Oletko ajatellut, että jos jonkin jumalan takana on entiteetti – mahdollinen henkiolento – se saattaa olla sama kuin aikojen alussa? Vain nimet ovat vaihtuneet lukemattomia kertoja, aivan kuten rakkaalla lapsella.
Tuo iäinen henki on yhä mukana aikamme palvontamenoissa, vaikka monet ihmiset unohtavat kaiken hengellisen rientäessään aineellisen perässä. Kuu ja varsinkin pian pääosaan nouseva aurinko ovat kuitenkin yhä paikoillaan.
Näitä miettiessä on talvipäivänseisaus, jona on vietetty vuosittaisia juhlia muinaisuudesta asti. Antiikin Roomassa 25. joulukuuta juhlistettiin Sol Invictusta, voittamatonta aurinkoa, ja germaanien talvijuhla yule antoi myöhemmin nimen joululle. Nimen lisäksi kristillinen perinne on sulauttanut itseensä paljon muutakin edeltävien kulttuurien uskonnollista sisältöä. Ei siis ole ihme, että nykyään tonttulakin voi painaa kenen tahansa päähän.
Uskomme jumaluuksiin tai emme, tietyt faktat pysyvät. Kuolevaisen elämä täällä jää pelkäksi piipahdukseksi verrattuna palvottuihin taivaankappaleisiin. Uskovaiset saavat lohtua toivostaan, ja hartaimmat omistavat elämänsä Luojansa palvelukseen kokosieluisesti.
Niinhän se on, että meillä on varmana ainoastaan tämä hetki – ja sekin meni jo. Jollei toivoa ole tai siihen ei usko, tämä lihallinen elämä on silloin kaikki. Kunkin henkilön kuollessa loppuu yksi maailma. Siten edessä oleva, alati lähestyvä kuolema antaa merkityksen tälle elämälle, varsinkin jos se on kaiken loppu.
Jotkut meistä elävät kuvaannollisesti katsoen pimeydessä, sielun pimeässä yössä, kuten Mestari Jung kuvasi, ollen kuin metsän peittoon kätkeytynyt haavakko eläin. Siellä itseään hoitaneet ovat löytäneet pimeydestä tulevan valon. Se on ollut heidän kuvaannollinen talvipäivänseisauksensa – käännekohta matkalla valoon. Tuollaista polkua voisi kutsua luciferiaaniseksi, ja siksi ajattelen, että vuoden pimein päivä, talvipäivänseisaus, sopisi hyvin Luciferin päiväksi. Valonkantaja lähtisi silloin liikkeelle ja toisi kirjaimellisesti päivä päivältä lisää valoa kevättä kohti.
Näin vuoden 2024 loppumetreillä: voimia itse kullekin henkilökohtaisen, joskus kivuliaankin muutoksen polulla! Valaiskoon pimeys löytämään sinut Merkityksen ja uuden suunnan tällä vaelluksella.
Ex Borea Lux!
Teksti: Carita Hännikäinen