Amor Fati

Carita Hännikäinen

”Ihmiseksi tullaan vastoinkäymisten kautta.”
—Jussi K. Niemelä

Lainkaan piittaamatta maallistuneen yhteiskunnan nuoruuden palvonnasta, luonto haastaa illuusiot opettaessaan meitä ikääntymään ja kuolemaan. On huomattava, että vanheneminen ei ole itsessään sairaus.

Nyt syksyn alettua osa meistä kokee tämän vuodenajan erityisesti kuolemaan liittyväksi, mihin marraskuun nimi on suora viittaus. Tuolloin routiva maa kuolee talven tieltä. Äärimmäinen pohjoinen sijainti, ultima thule, oli Antiikissa ja sen jälkeenkin eurooppalaisille yhtä tuntematon ja uhkaava kuin kuoleman jälkeinen tila.

Muuan australialainen mies sanoi minulle kerran naurahtaen, että ”suomalaisille antaa paljon anteeksi teidän ilmastonne takia.” Anteeksiannosta en tiedä, mutta ehkä aurinkoisten hellepäivien ihailulla on jokin yhteys nuoruuden kukoistuksen palvontaan? Tuo harha ei kestä lähempää tarkastelua, koska viikatemies ei lomaile muun Suomen mukana. Päivästä toiseen kuolema poimii mukaansa kaikenikäisiä ihmisiä ja eläimiä. Kerron esimerkin jälkimmäisestä.

Viime kesänä löysin puutarhasta pesästä pudonneen kottaraisen poikasen. Emo touhusi ympärillä yrittäen ruokkia sitä lihavilla toukilla sekä välillä tuuppia liikkeelle nokkimalla. Aurinko porotti armottomasti ja poikanen haparoi ympäriinsä. Viimein hain käsineet ja kannoin sen lähellä olevaan kosteaan pensaikkoon, jossa emo jatkoi hoivaa.

Hetken päästä näin poikasen palanneen korventavan auringon alle ja emon tökkivän sitä liikkeelle. Siinä samassa alkoi raivokas ukkoskuuro ja ruoski poikasen henkihieveriin. Sateen lakattua näin sen lyyhistyneen kiveykselle elottomana. Tuntui ikävältä jättää se siihen kulkuväylälle, joten palasin hanskoineni pienen ruumiin äärelle.

Katselin sitä hetken sen levätessä käsissäni, ja siinä samassa se liikahti kai lämmön ansiosta. Sitten se nielaisi, ojentautui siipineen mukavaan asentoon ja henkäisi viimeisen kerran. Sivustalla odotti yhä emo hyönteislasti suussaan. Laskin poikasen takaisin pensaikkoon ja repäisin puutarhakasvin lehden sen ilmavaksi peitteeksi, jotta lintuemo pääsisi vielä hyvästelemään.

Muutaman päivän kuluttua lehden alle kurkistaessani helle ja hajottajat olivat tehneet tehtävänsä. Mitä lähempänä luontoa on, sitä mielevämmäksi omakin maahan sulautuminen käy.

Viime vuosina on saanut nähdä myös parvekepesintää seuratessa, miten paljon poikasia kuolee vanhempien ahkerasta huolenpidosta huolimatta. Tänä vuonna kyyhkyparin pesintä epäonnistui tyystin munien jäätyä kehittymättä. Liekö syynä ollut kylmä alkukesä tai hedelmöittymättä jääneet munat? Mieleen painui elokuinen hetki, jolloin astuessani parvekkeelle kuulin emon nokkivan rikki pitkään hautomiaan munia. Myöhemmin löysimme osan niistä lattialle murskautuneina. Kukaan ei ollut vastannut emon koputukseen.

Ukkoskuurosta tai helteestä tulee helposti pikkulintujen akuutti kuolinsyy. Tuolloin lämmönsäätely ja energiataso pettävät minuuteissa. Korkea poikaskuolleisuus on tavallista, ja siksi kottaraisellakin on useampi poikue kauden aikana. Se, että järjestelmässä on paljon yrityksiä ja menetyksiä, on odotusarvo, ei poikkeus. Sama koskee ihmisvanhempia. Arvo Ylpön elämäntyöstä huolimatta Suomessakin kuolee vuosittain yhä noin 200 vauvaa. Köyhissä maissa tilanne muistuttaa enemmän lintuperheiden kohtaloita.

Kärsimyksen ongelma luonnossa ei ratkea, mutta mittakaava auttaa: kuolema toimii ravintoverkon ja populaatiodynamiikan tasapainottajana – mielekkyys syntyy suhteessa, ei yksittäisessä kohtalossa.

Ikinuoruuden kultin kieltäessä kuoleman luonto palauttaa realismin ajasta aikaan. Tämä tosiasia ei ole estänyt ihmisiä etsimästä voittoa kuolemasta. Puutarhojen koristeena näkee joskus lintujen juoma-altaita. Ne tuovat helposti mieleen tarinat nuoruuden lähteen etsinnästä.

Ilmiö on yleisinhimillinen ja kantaa löytöretkien aikaan. Espanjalaisen Juan Ponce de Léonin väitetään etsineen sellaista Floridasta vuonna 1513. Sittemmin hänen maanmiehensä Antonio de Herrera y Tordesillas vakuutti lähteen palauttavan vanhenevan miehen nuoren miehuutensa päiviin. Tämä palauttaa mieleen takavuosien lehtiotsikot suomalaisista iskelmätähdistä ja muista, jotka ovat muuttaneet eläkepäiviksi Floridan lämpöön.

Jos myyttisten lähteiden vedet kiehtovat, niin sellaisen löytää lähempääkin – nimittäin Iisalmesta, Runnin kylästä. Esteettis-vitaalisen 30-luvun taiteilijat innostuivat siitä. Lähteen ihmeitä tekevät vaikutukset tunnistettiin jo 1700-luvulla, mikä synnytti paikkakunnalle vilkasta kylpyläelämää. Tutkimuksissa punertava savi paljasti veden korkean rautapitoisuuden, jonka kerrotaan elähdyttäneen aikalaisia. Ehkä se olikin tarpeen tavallisen kansan vähälihaisen ruokavalion takia.

Usein pelkoja neuvotaan voittamaan kohtaamalla ne. Todennäköisesti myös kuolemalle voi siedättyä, jos näkee sen prosessina. Mikäli kohtalo ei ole vielä vienyt meitä sen äärelle, suorittamani kaltainen villieläimen lyhyt saattohoito voi olla hyödyllistä.

Linnunpojan lähtö oli jopa yhteisöllinen: olihan kuolevan lisäksi paikalla myös hoivaava emo ja minä enimmäkseen tarkkailijan roolissa. Vaikka toimintani oli vähäistä, se sai ritualistisia muotoja vetäessäni hanskat käsiini, siirtäessäni poikasen varjoon ja lopulta asettaessäni lehden sille pieneksi kuolinvaipaksi. Näin arkinen ele pyhittyi rituaaliksi, kuten elämän päättyessä sopii.

Koska mielikuvat saattavat olla pelottavampia kuin eteemme lankeava todellisuus, kuoleman konkreettinen kohtaaminen luonnossa laskee kuolemanpelkoa paljon teoreettista pohdintaa paremmin. Kysehän ei ole ainoastaan kuolevaisuuden, vaan koko kohtalomme hyväksymisestä.

Joskus on hyödyllistä ammentaa meitä vanhempien kulttuurien kokemuksesta. Suosittelen buddhalaista linssiä näihin näkymiin. Heillä anicca muistuttaa elämän alituisesta muutoksesta, joka tekee siitä tilapäistä. Tämän tosiasian hyväksyminen on avain kärsimyksen poistamiseen.

Joillekin puhe kohtalosta tuo mieleen alistuvan passiivisuuden, mikä kuulostaa varsin masentavalta – kenties heistäkin, jotka eivät pidä syksystä. Routa, horros ja marras kuuluvat siihen, mutta toisaalta se on myös vireän toiminnan aikaa, minkä näkee selatessaan monipuolista kurssi- ja kulttuuritarjontaa.

Kuoleman ei tulisi pysäyttää elävien liikettä. Usein paikalleen jääminen merkitsee kuolemaa. Muistamme tästä sotaelokuvien kuolettavasti haavoittuneet sotilaat, jotka pyytävät tulla jätetyksi jälkeen, jotta muu joukkue pääsisi pakoon ja säilyisi elossa.

Ukrainalainen Vitalii Skakun meni tässä pidemmälle Venäjän hyökkäyssodan ensimmäisenä päivänä. Hän miinoitti vapaaehtoisena Henitšeskin sillan eikä perääntynyt ajan loppuessa, vaan jäi paikalle suorittamaan räjäytyksen manuaalisesti. Tämä hidasti Venäjän panssarivaunujen etenemistä, ja ukrainalaiset ehtivät järjestäytyä paremmin puolustusrintamaan. Äärimmillään vielä kuollessakin voi tehdä suuria tekoja.

Tämä tuo mieleen amor fatin. Mitä se merkitsee? Kuten esimerkin sotilaalla: ei kuoleman, vaan elämän rakastamista. Kohtaloaan rakastavan innostunut mieli elää aktiivisesti ja vaeltaa uteliaasti elämänpolun monipuolisessa maastossa, haluaa katsoa sen loppuun asti. Kohtalon hyväksymisestä kumpuava mielenrauha kantaa sinne usein myrskyistenkin vaiheiden läpi.

Kirjoituksen alussa lainaamani Jussi K. Niemelä pitää itseään peripaateettisena ajattelijana. Tuohon filosofiseen teknologiaan on helppo yhtyä. Usein henkevimmät ajatukset ja keskustelut syntyvät juuri luonnon yhteydessä, siellä kävellessä.

Kustantaja Jon Hällström julkaisi pari vuotta sitten matkakirjansa nimeltään Luonnon nostatus, joka kertoo Hermann Hessen, Richard Wagnerin ja Friedrich Nietzschen vaelluksista eurooppalaisille voimapaikoille.

Parhaimmillaan arkisetkin luontohavainnot jalostuvat filosofioiksi:

”Luonnossa on paikkoja, joissa nautinnollisella puistatuksella uudelleenlöydämme oman itsemme; se on luonto suloisimpana kaksoisolentona.”
—Friedrich Nietzsche

Joskus tasapainon säilyttäminen on haastavaa, ei ainoastaan oman elämän karikoissa, vaan ulkoapäin tulevien paineiden takia. Kuten Hällströmin kirjassa mainitaan, saatamme eksyä omalta tieltämme esimerkiksi myötäkärsimyksen uskonnon ihanaan temppeliin. Tässä mielessä ulkopuolisuus varjelee meitä, ja voimme pyrkiä elämään irrallaan oman aikamme hälinöistä. Maallisten tavoitteiden hylkääminen elämää yksinkertaistamalla on hyvin katarttista ja raivaa tilaa hengen kultivoinnille.

Luonnon nostatuksen lisäksi suosittelen tutustumaan Paavo Haavikon ja Pentti Linkolan luontokirjoituksiin.

Ihmisen sanotaan olevan yksi eläimistä silloin kun itselle sopii, mutta olemmeko valmiita asettamaan itsemme samalle kuolevaisuuden janalle kuin vaikkapa linnut? Miten elämämme muistuttavat toisiaan?

Kyyhkyn voi nähdä hengen ja siirtymän symbolina. Pesinnän epäonnistuminen on luonnossa normaalia. Elämme alhaisen lapsikuolleisuuden maassa, mutta elämän muut hankkeet saattavat silti epäonnistua. Allegorisesti voisi sanoa, että kaikki projektit eivät kuoriudu.

Parhaimmillaan kontrollin menettäminen auttaa hyväksymään rajoitukset ilman kyynistymistä. Takaiskut voivat johtaa onnistumiseen, jos jatkamme takaiskuista huolimatta. Samoin jalostunut henkemme voi kohdata aikanaan hyvän kuoleman – oman ja toisten.

Lopuksi lämmin suositus nauttia eri vuodenaikojen luonnosta! Siellä vaeltaminen opettaa kuolemanlukutaitoa: ei kyynisenä luopumisena, vaan myötätunnon ja rajatun toimijuuden yhdistelmänä. Se on sekä ekologisesti realistinen että eksistentiaalisesti kantava.