Elokuva-arvostelu · Tieteiskauhu / psykologinen

Hävitys

Carita Hännikäinen

Elokuva Annihilation (Hävitys, 2018) on visuaalinen ja filosofinen vaellus ihmisyyden äärirajoille. Ohjaaja Alex Garland hylkää perinteisen tieteiskauhun kliseet ja rationaalisen ajattelun turvasatamat. Teos sukeltaa suoraan välitilaan, jossa arkitodellisuus murenee ja ihminen kohtaa kosmiset mysteerit. Elokuva kuvaa henkistä ja biologista muutosta, jossa ego kuolee tehdäkseen tilaa täysin uudelle olemassaolon muodolle.

Elokuvan salaperäinen alue, ”Hohde” (The Shimmer), toimii näyttämönä, jossa ihmisen sisäinen rakenne murtuu. Kun retkikunta astuu sen sisäpuolelle, kokemus vertautuu voimakkaaseen psykedeeliseen matkaan: lineaarinen aika särkyy ja havaintokyky muuttuu radikaalisti. Hohde ei vain muuta fyysistä ympäristöä, vaan riisuu ihmiseltä sosiaaliset naamiot ja pakottaa kohtaamaan psyyken pimeimmät puolet. Se on välitila, jossa sisäinen ja ulkoinen maailma sulautuvat toisiinsa, eikä paluuta entiseen minuuteen enää ole.

Norjalainen filosofi Peter Wessel Zapffe piti tietoisuutta evoluution traagisena ylilyöntinä. Ihminen on laji, jolle tietoisuutta on kehittynyt liikaa: kyky nähdä oma mitättömyytemme ja kuolevaisuutemme synnyttää jatkuvaa eksistentiaalista tuskaa. Hävitys asettaa ihmisen ja eläimen vastakkain tämän tuskaisuuden kautta. Hohteen eläimet, kuten mutanttikarhu ja peurat, elävät vailla henkistä kriisiä. Vaikka karhu kantaa spektrissään uhrinsa kuolinhuutoa, se toteuttaa vain sokeaa luontoaan ilman moraalista ahdistusta.

Zapffen mukaan suojaudumme tältä tuskalta keinotekoisilla henkisillä rakenteilla ja harhoilla. Hohteen ääritilassa nämä suojamuurit murenevat, ja ihminen joutuu kohtaamaan olemassaolon raadollisen ytimen täysin alasti.

Elokuva purkaa harhan ihmisestä luomakunnan kruununa. Arkitodellisuudessa evoluutio etenee näkymättömän hitaasti, mutta Hohteessa prosessi saa salamannopean ja radikaalin muodon. Alue toimiikin reaalimaailman peilinä Tšernobylin suojavyöhykkeelle, jossa modernin ihmisen hallinnan illuusio suli olemassaolon raadollisuuden edessä. Siinä missä Tšernobylissä näkymätön radioaktiivinen säteily repii rikki solujen DNA-rakenteita, myös Hohteen prismaattinen voima toimii näkymättömänä mutta kaiken muuttavana kenttänä. Se heijastaa, taittaa ja sekoittaa eliöiden geenejä murtaen lajien väliset absoluuttiset rajat.

Tšernobylin tavoin – jossa ihminen joutui pakenemaan ja jättämään tilaa villiintyneelle ekosysteemille – myös Hohde osoittaa, että antroposeenin eli ihmisen aikakauden suojamuurit ovat hauraita. Säteilyn synnyttämät poikkeamat Tšernobylin ”punaisessa metsässä” löytävät vastineensa Hohteen prismaattisista peuroista ja ihmisenmuotoisista kasveista. Molemmissa ympäristöissä perinteinen inhimillinen aikakäsitys särkyy: ne ovat yhtä aikaa pysähtyneitä monumentteja menneelle ja radikaalin biologisen muutoksen laboratorioita.

Elokuvan muukalainen ei ole perinteinen, tietoinen valloittaja, vaan se toimii pikemminkin laajana kekomielenä. Kekomielessä ei ole yksilöllistä egoa, moraalia tai henkilökohtaista tahtoa, vaan se on kollektiivista jatkuvuutta, joka sulauttaa kaiken itseensä. Yksilökeskeiselle ihmiselle tämän verkostomaisen älykkyyden kohtaaminen on kauhistuttavaa, sillä se osoittaa ihmiskehon olevan vain muovautuvaa biologista materiaalia osana suurempaa kosmista virtausta.

Temaattisesti teos luo kiinnostavan peilipinnan John Carpenterin ohjaamalle tieteiskauhun klassikolle The Thing (1982). Molemmat elokuvat käsittelevät solutason biologista kauhua, ihmiskehon arvaamatonta mutaatiota ja eristetyssä tilassa tapahtuvaa hajoamista, mutta niiden filosofinen pohjavire on täysin vastakkainen. The Thingin muukalainen on vihamielinen, tietoisesti selviytymään pyrkivä loinen, mikä luo hahmojen välille vainoharhaisen selviytymistaistelun. Hävitys-elokuvassa muukalainen taas ei edusta tietoista pahuutta tai vihaa, vaan sokeaa heijastamista ja uuden luomista. Siinä missä Carpenterin elokuvassa taistellaan oman identiteetin säilyttämiseksi, Garlandin teoksessa prosessille antaudutaan. Tämä muuttaa biologisen kauhun lopulta henkiseksi vapaudeksi, jossa ihmisyyden rajat liukenevat osaksi laajempaa kokonaisuutta.

Matka Hohteen ytimeen vaatii lopulta aineellisen minän hajoamista. Elokuvan huipennus majakassa on egon kuoleman puhtain kuvaus. Kun Natalie Portmanin esittämä Lena kohtaa peiliolentonsa, kyse ei ole perinteisestä taistelusta hirviötä vastaan. Se on oman psykologisen rakenteen, muistojen ja minäkuvan luhistumista – hallinnan illuusion lopullista menettämistä. Kaiken katoavaisen tuolla puolen odottaa uudenlainen yhtenäisyys ja vapaa virtaus. Tämä prosessi vastaa vääristyneellä tavalla ihmisen ikiaikaista toivetta kuolemanjälkeisestä elämästä ja tarpeesta sulautua Jumalaan. Hohteessa tuonpuoleinen taivas on vain korvautunut biologisella tasolla: yksilö ei pelastu henkisesti paratiisiin, vaan hänen tietoisuutensa ja materiaalinen olomuotonsa jatkavat elämää osana kaikennielevää kokonaisuutta.

Tämäkin vertautuu The Thingin ikoniseen loppuun, jossa kaksi selviytynyttä istuu palavilla raunioilla tietämättä, kumpi heistä on enää ihminen. Hävitys-elokuvassa loppuratkaisu viedään kuitenkin pidemmälle. Kun Lena ja Kane kohtaavat, heidän silmissään välkehtivä hohde paljastaa, ettei kumpikaan ole enää entisensä. Heidän inhimillinen identiteettinsä on kuollut, ja he ovat muuttuneet osaksi universumin suurempaa, verkostomaista kokonaisuutta.

Hävitys on visuaalinen tutkielma siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen riisutaan moderneista suojamekanismeistaan ja heitetään keskelle käsittämätöntä kosmista mysteeriä. Elokuva ei kuvaa pelkkää tuhoa, vaan uutta alkua ja väistämätöntä transformaatiota.

Tietonurkka