Gabriele D’Annunzio – Kuoleman riemuvoitto ja esoteerinen dekadenssi

Moderni maailma on tehnyt kuolemasta kliinisen tabun – biologisen päätepisteen, joka pyritään lakaisemaan näkymättömiin. Länsimaisen esoteerisuuden ja okkultismin perinteessä kuolema näyttäytyy aivan toisena: se on suuri mysteeri, transformaation väline ja välttämätön portti henkiseen heräämiseen.

Kun italialaisen dekadenssikirjailija Gabriele D’Annunzion pääteos Kuoleman riemuvoitto (1894) ilmestyi toukokuussa 2026 Kiuas Kustannuksen Hexen Press -alamerkin kautta, kyseessä oli merkittävä kulttuuriteko. Jalmari Hahlin vuoden 1916 klassikkosuomennoksesta toimitettu uusi laitos herättää henkiin romaanin, jossa kuoleman pakkomielle, nietzscheläinen yli-ihmisen etsintä, eroottinen tuho ja salatiede kietoutuvat hypnoottiseksi kokonaisuudeksi. Kirjan päähenkilön Giorgio Aurispan polku heijastaa syvästi sitä esoteerista ja transsendenttia kuolemanmystiikkaa, josta myös Tuonen Portti on kiinnostunut.

Haastateltavana on kirjan toimittanut ja julkaissut kustantaja Timo Hännikäinen. Sukeltaessamme D’Annunzion maagiseen maailmaan, tarkastelemme tätä klassikkoromaania ja sen kirjoittajan poikkeuksellista elämää radikaalista ja okkulttisesta näkökulmasta.

Teoksen herättäminen henkiin ja toimitustyö

Miksi juuri tämä D’Annunzion romaani ansaitsi tulla elvytetyksi ja julkaistuksi uudelleen?

”Kuoleman riemuvoitto” on D’Annunzion toistaiseksi ainoa suomennettu romaani, ja suomennosta on ollut kirjamuodossa lähes mahdoton löytää jo pitkään. Se on myös hänen tärkeimpiä proosateoksiaan. D’Annunzio pyrki siinä järjestelmällisesti toteuttamaan esteettistä ohjelmaansa, jonka keskeisenä ajatuksena oli italian kielen elvyttäminen. Hän halusi kirjoittaa sanastollisesti mahdollisimman rikasta kieltä, ja tutki sanavarastoaan laajentaakseen paikallisia murteita ja erilaisia historiallisia lähteitä. Lisäksi ”Kuoleman riemuvoitto” on aatehistoriallisesti mielenkiintoinen. Siinä näkyvät monet vuosisadan vaihteen tärkeät ajatteluvirtaukset, ja sen kirjoittamisen aikana kirjailijan oma maailmankuva oli merkittävässä muotoutumisvaiheessa.

Teos on Jalmari Hahlin vanha suomennos vuodelta 1916. Millaisen kielellisen ja sisällöllisen toimitustyön teit sille, ja miten pyrit säilyttämään kirjan alkuperäisen, dekadentin tunnelman?

Hahlin alkuperäinen käännös oli monelta osin vanhentunut. Nykylukijalle monet sen sanavalinnat tuntuvat omituisilta, hän puhuu esimerkiksi ”kivityksestä” tarkoittaessaan katukiveystä. Lisäksi lauserakenteet olivat niin sekavia, että teksti oli paikoin käytännössä lukukelvotonta. Muokkasin tekstiä hyvinkin radikaalisti näiltä osin. Apua editointityössä sain Italian kirjallisuuden asiantuntijalta, dosentti Marja Härmänmaalta, jota konsultoin sellaisissa kohdissa, joiden korjaaminen edellytti alkutekstin tuntemista. Pyrin samalla säilyttämään tekstin kielellisen runsauden, koska mikään sanomalehtikielinen tulkinta ei tekisi D’Annunzion tyylille oikeutta. Mikään käännös ei tietenkään voi täysin välittää alkutekstin kielellistä kompleksisuutta, mutta uskon että D’Annunzion lauseiden rytmillinen hehku tulee nyt paremmin esiin perusteellisen korjaustyön jälkeen.

D’Annunzio oli poliittisesti ja taiteellisesti äärimmäisen provokatiivinen hahmo. Vaikuttiko hänen elämänsä vaarallisuus ja elitismi päätökseesi julkaista tämä teos?

Tottahan toki. Kiuas ja Hexen Press ovat aiemmin julkaisseet muitakin vuosisadan vaihteen dekadenssin piiriin kuuluvia keskeisiä teoksia, esimerkiksi August Strindbergin ”Infernon” ja Oscar Wilden ”Naamioiden totuuden”. ”Kuoleman riemuvoitto” jatkaa tätä sarjaa. Tuon ajan aatteelliset virtaukset kuten uusromantiikka, estetismi ja nietzscheläisyys herättävät jälleen laajaa mielenkiintoa. Myös D’Annunzion ”oikeistoanarkismi” ja hänen vaikutuksensa Italian fasismiin varmasti kiinnostavat vakiintunutta lukijakuntaamme.

Kirjailijan esoteerinen maailmankuva

Oliko D’Annunzio mielestäsi ”oikea” okkultisti vai pikemminkin esoteerinen opportunisti? Käyttikö hän salatieteitä ruokkimaan omaa megalomaniaansa ja esteettistä maailmankuvaansa?

Aikalaiskollega Romain Rollandin mielestä D’Annunzio oli kuin hauki, joka odottaa hiljaa paikallaan vedessä ja saalistaa ideoita. Hänellä oli ilmiömäinen kyky tunnistaa ajatukset ja virtaukset, joiden aika oli tullut, tarttua niihin ja hyödyntää niitä omiin tarkoitusperiinsä. D’Annunzio seurasi tarkkaan aikansa henkistä elämää ja poimi sieltä itselleen sopivia aineksia. Siten hän menetteli myös okkultismin ja esoterian suhteen. Hän ei rakentanut niistä mitään johdonmukaista järjestelmää, vaan pikemminkin liitti niiden aineksia osaksi kokonaistaideteosta, joka oli hän itse. Tätä voi pitää opportunismina, mutta toisaalta juuri näin luova ihminen toimii. D’Annunzio saalisti hengenravintoa, jota hän sitten prosessoi mielessään ja löysi sille uudenlaisia, usein alkuperäistä parempiakin ilmaisuja.

D’Annunzion tiedetään tehneen monimutkaisia puhdistusrituaaleja ja kantaneen talismaaneja. Miten hänen maaginen maailmankuvansa heijastuu romaanin ilmapiiriin?

D’Annunzio oli maanomistajasuvun jälkeläinen ja häneen vaikutti voimakkaasti hänen kotiseutunsa, Etelä-Italian Abruzzon, kansanomainen uskonnollisuus, joka oli perin kaukana oikeaoppisesta katolilaisuudesta. Sikäläisen talonpoikaiston maailmankuva oli magian, taikauskon ja omalaatuisen rituaalisuuden kyllästämä, jonkinlainen pakanallisuuden ja kristinuskon hybridi. Aikuisena D’Annunzio torjui aggressiivisesti kristinuskon, mutta tämä pakanallis-maaginen puoli piti häntä otteessaan.

Syntyessään D’Annunzio oli vähällä tukehtua sikiökalvoon eli onnenhuntuun. Näin syntyneillä lapsilla uskottiin olevan yliaistillisia kykyjä, ja usein sikiökalvo kuivattiin ja annettiin lapselle onnea tuottavaksi amuletiksi. Sama tapa on ollut myös suomalaisessa kansanperinteessä. Lapsena D’Annunzio kantoi amulettia aina kaulassaan, ja vaikka hän aikuisena suhtautui ylenkatseellisesti moiseen taikauskoon, hän piti amulettia mukanaan ollessaan rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa. Lisäksi hän tarkkaili enteitä ja keksi omia tapoja ennustaa tulevaisuutta. Hän saattoi esimerkiksi avata kirjan satunnaisesta kohdasta ja etsiä salattuja viestejä ensimmäisestä lukemastaan lauseesta. Päätöksiä hän teki välillä noppaa heittämällä.

Maaseutuväestön omalaatuinen uskonnollisuus on vahvasti läsnä ”Kuoleman riemuvoitossa”. Se on kansatieteellisesti mielenkiintoinen romaani kuvatessaan tarkasti vanhoja tapoja ja uskomuksia, jotka ovat nykyään valtaosin kadonneet. Päähenkilö Giorgiota kansan primitiiviset rituaalit sekä inhottavat että kiehtovat. Sama kaksijakoinen asennoituminen oli D’Annunziolla itsellään.

D’Annunziota kutsuttiin usein tittelillä Il Vate (profeetta/tietäjä). Oliko taiteilijuus hänelle pohjimmiltaan maagin rooli?

Il Vate -lisänimen D’Annunzio sai fasismin valtakaudella, koska häntä pidettiin liikkeen innoittajana ja edeltäjänä. Filosofi Benedetto Croce sanoi häntä ”fasismin Johannes Kastajaksi”. D’Annunzion oma suhtautuminen fasismiin ja Mussoliniin oli ristiriitainen, mutta epäilemättä hän halusi olla taiteilijana profeetallinen näkijä ja edelläkävijä. Hän halusi innostaa, villitä ja ohjailla suuria kansanjoukkoja, ja onnistuikin siinä. D’Annunzion pitämillä julkisilla puheilla oli suuri vaikutus Italian liittymiseen ensimmäiseen maailmansotaan, ja sodan jälkeen hän sai kansallissankarin aseman. Hänen julkinen roolinsa oli sellainen, jota nykyään olisi mahdoton kuvitella kirjailijalle.

Fiumen utopia ja radikaali perintö

Vuonna 1919 D’Annunzio perusti Fiumen tasavallan, josta tuli magian, huumeiden, vapaan rakkauden ja okkultismin sulatusuuni. Voidaanko romaanin radikaalia moraalipakoa ja yksilön palvontaa pitää esileikkinä tuolle myöhemmälle poliittis-esoteeriselle kokeilulle?

Fiumen tasavalta oli erikoinen yhteiskunnallinen kokeilu, joka sisälsi monenlaisia aineksia. D’Annunzio oli massoja halveksiva elitisti ja hallitsi Fiumea viidentoista kuukauden ajan itsevaltaisesti. Elitistiset ja nietzscheläiset painotukset ovat vahvasti esillä ”Kuoleman riemuvoitossa”. Toisaalta Fiumen tasavallassa oli myös populistisia ja sosialistisia piirteitä; siellä oli myös naisia koskeva yleinen äänioikeus ja sosiaaliturva. Vaikka D’Annunzio oli käytännössä diktaattori, hän pyrki hallitsemaan julkisten kansankokousten avulla ja antamaan Fiumen asukkaille huomattavan laajat kansalaisvapaudet. ”Anarkofasismi” on ehkä paras termi kuvaamaan Fiumen tasavallan poliittista järjestelmää.

Näetkö D’Annunzion henkisessä perinnössä yhtymäkohtia muihin aikakauden radikaaleihin esoteerikoihin, kuten esimerkiksi Aleister Crowleyyn tai Julius Evolaan?

Crowleyhin D’Annunziota yhdistää hänen äärimmäinen individualisminsa ja amoraalisuutensa. Evola ja D’Annunzio muistuttivat toisiaan monessa suhteessa: kummallakin oli merkittävä vaikutus Italian fasismiin, mutta kumpikin myös piti fasistista järjestelmää selvästi puutteellisena eikä sitoutunut siihen. Näistä kahdesta poiketen D’Annunzio oli kuitenkin ensi sijassa taiteilija, ei johdonmukaisen filosofisen tai esoteerisen järjestelmän rakentaja.

Nietzscheläisyys ja transsendenssin etsintä

Kuoleman riemuvoitto on vahvasti Friedrich Nietzschen filosofian värittämä. Miten romaanissa yhdistyvät nietzscheläinen tahto valtaan ja okkulttinen pyrkimys ihmisen henkiseen evoluutioon?

Nietzscheläisyys näkyy jo ”Kuoleman riemuvoiton” esipuheessa, jonka lopussa D’Annunzio julistaa yli-ihmisen syntyä taiteen keinoin. Itse romaani on kuitenkin kertomus epäonnistuneesta yli-ihmisestä. Päähenkilö Giorgio Aurispa ihailee suvereenia vallankäyttöä ja yrittää toteuttaa yli-ihmisen ihannetta, mutta tiedostaa samalla tuskallisen selvästi oman epäröintinsä ja passiivisuutensa. Ehkä romaanin johtoajatuksena on yli-ihmisihanteen mahdottomuus: se on tavoiteltavissa, mutta ei kuolevaisen ihmisen saavutettavissa. Omassa elämässään D’Annunzio pyrki yli-ihmisyyteen astumalla perinteisen kirjailijanroolin ulkopuolelle: hänestä tuli kansantribuuni, julkinen puhuja, sotilas, hallitsija. Nämä kaikki roolit olivat hänelle yhtä ja samaa esteettistä projektia, joka pyrki ylittämään tavanomaisen kirjallisuuden ja politiikan kaavamaisuuden.

Miten määrittelisit romaanin päähenkilön kuolemanhalun? Onko se vain patologista itsetuhoisuutta vai esoteerista transsendenssin etsintää?

Se on varmastikin molempia. Giorgio etsii harmoniaa itsensä ja ympäristönsä kanssa rakkaudesta, uskonnosta ja maanläheisestä elämästä, mutta nämä kaikki tarjoavat hänelle korkeintaan lyhyitä välähdyksiä todellisesta eheydestä. Sielultaan sairas Giorgio ei voi tyytyä tällaisiin puolittaisratkaisuihin ja hyväksyä elämän epätäydellisyyttä, joten kuolema alkaa näyttäytyä hänelle ainoana väylänä transsendenssiin. Mutta lopulta kuolemakin toteutuu irvokkaana farssina. ”Kuoleman riemuvoitolla” on varmasti ollut vaikutusta Yukio Mishimaan, joka ihaili D’Annunziota ja tavoitteli kuoleman välityksellä transsendenssiä ja kokonaisvaltaisen kauneuden kokemusta. Toisin kuin Giorgio, Mishima onnistui tekemään kuolemastaan spektaakkelin ja taideteoksen.

Teos on vuosisadan vaihteen dekadenssin ja mystisyyden merkkipaalu. Miten uskot nykylukijan resonoivan tämän raskaan, symbolisen ja aistillisen tekstin kanssa?

Kirja on varmasti vaikeasti sulatettava lukijalle, joka on tottunut päälausevetoiseen insinööriproosaan. Sen tyyli tuntuu raskaalta ja vaatii totuttelua. Mutta kuten jo mainitsin, uusromantiikan kauden kirjallisuus herättää nykyään yhä laajempaa kiinnostusta. Ilmestymisaikanaan ”Kuoleman riemuvoitto” – kuten muutkin D’Annunzion alkukauden romaanit –  oli esimerkki kielellisesti äärimmäisen monimuotoisesta teoksesta, joka tavoitti suuren lukijakunnan. Ehkei sellainen ole mahdotonta nykyäänkään.

***

Gabriele D’Annunzion Kuoleman riemuvoitto ja Timo Hännikäisen toimitustyö osoittavat, että aidosti radikaali kirjallisuus ei vanhene. Se muuttaa muotoaan, odottaa varjoissa ja nousee esiin silloin, kun aika on kypsä. Keskustelumme on valottanut sitä, kuinka kuolema ei D’Annunziolle tai Tuonen Portin edustamalle esoteeriselle traditiolle ole pelkkä loppu, vaan maaginen katalyytti – mielen ja lihan välttämätön mureneminen, jotta yksilö voi ylittää itsensä.

Giorgio Aurispan traaginen polku ja D’Annunzion oma, rituaaleilla ja nietzscheläisellä tahdolla väritetty elämä muistuttavat meitä siitä, että rajan tuolle puolen katsominen vaatii poikkeuksellista rohkeutta. Kun valtavirtainen yhteiskunta pakenee eksistentiaalista tyhjyyttään, Kuoleman riemuvoitto kutsuu lukijaa kohtaamaan sen silmästä silmään.

Kiitos Kiuas Kustannukselle ja sen Hexen Press -alamerkille tästä syvällisestä katsauksesta dekadenssin, salatieteen ja transsendenssin ytimeen. Ja kiitos sinulle, joka pysähdyit kanssamme Tuonen Portin äärelle. Muista, että joskus suurin voitto saavutetaan vasta silloin, kun uskalletaan katsoa pimeyteen.