Kairos & Terminus | OSA III – Liminaalin kynnyksellä

Perjantai-Lauantai, 20.-21. Toukokuuta 2022

Palasin iltapäivällä viimeöisen räyhähengen ilmestymispaikalle ja aloin työstää alueen pyhää geometriaa selkeämmäksi, tarkoituksenani pyhittää se illan vieraita varten. Asettelin kymmenittäin kynttilöitä koko Kuopan alueelle, tarkkaan valittuihin paikkoihin. Lopuksi järjestelin saunamökin vilpolan tilapäiseksi tukikohdaksemme, sillä suden serkut pitivät hovia mökissä.

Puoli kahdeksan maissa sain sähke… tekstiviestin herra Norrokselta. He olivat parhaillaan lähdössä ja olisivat perillä alle puolen tunnin päästä. Lähdin ulkoiluttamaan uskollisia, mutta itsepäisiä nelijalkaisia adjutanttejani, tarkoituksenani samalla väijyä vieraiden tuloa; meitä ei yllätettäisi! Mökkitielle ilmestyikin muutaman tovin kuluttua vihreä Morris, josta astui ulos parrakas, karhumaisen joviaali herra Malmi sekä salamyhkäisen vaitonainen, moottoripyörätakkiin sonnustautunut herra Norros.

Ohjasin vieraat taaemmas parkkipaikalle, jonne koirani jo kiskoivatkin innokkaasti. ‘Turvamieheni’ haistelivat heitä intensiivisesti  korvien takaa ja tuhahtivat lopulta minulle hyväksyvästi. Huh… kyseessä olivat oikeat henkilöt, eivätkä taas pirullisen juonikkaat doppelgangerit, joista on ollut viime aikoina harmia! “Tervetuloa Terminukseen!”, huudahdin ja lisäsin perään, “Ei syytä huoleen, kyseessä on vain Kuopan toinen nimi eikä mikään… eh… uhr… vieraiden ‘loppusijoituspaikka’”. Tosin saatoin vielä veistellä hypnoottis-magneettisen tuijotuksen säestämänä, että mitä olisi käynyt “Jos olisi tullut joku muu…”. 

Aina kun tapaa suht’ tai täysin vieraita ihmisiä, on tavanomaista lämmitellä ‘pienellä puheella’ säästä tai muusta tyhjänpäiväisestä. Vaistosin kuitenkin välittömästi, että se ei ollut nyt tarpeen ja tönäisin köörimme heti ns. sukellusaltaaseen. Nämä ukot olivat selvästi hengenheimolaisia, oikeita wanhan ajan salatieteilijöitä, eivätkä mitään ‘okkulttuurisia’ turisteja. Ei sillä, en toki jälkimmäisiä Kuopalle päästäisikään.
    Allekirjoittaneen ‘kuoppamonologi’ oli siis käynnistynyt ja kerroin vieraille näiden lähes satavuotisten tiluksien lyhyen historian. Esittelin heille myös erään, jo 70-luvulla edesmenneen sukulaiseni aikoinaan rakentaman protoapokalyptisen ‘bunkkerin’, jonka todellisen koon sain selville vasta muutama vuosi sitten. Nuorena kun en ollut hahmottanut kuin sen sammaloituneet, kiviset rauniot… ja vasta jälkikäteen ymmärsin, että näillä main on selvästi ymmärretty maanalaisen wäen ja woiman päälle jo kolmannessa polvessa!

Havahduttuani viimein kiilusilmäisestä transsistani ja huomattuani, että vieraani olivat vielä läsnä, kutsuin heidät saunamökkiin syömään pientä huikopalaa. Vielä oli nimittäin muutama tunti keskiyöhön, jolloin olin laskenut Kuopalla olevan tarpeeksi hämärää Limen I:ksi nimeämääni ekskursiota varten. Meillä olisi siis reilusti aikaa valmistautua henkisesti ja kalibroida samalla kollektiivinen, atavistis-okkulttinen kompassimme! 

Keskiyön odotus sujui jouhevasti intensiivisen keskustelun pyörteissä, allekirjoittaneen ottaessa välillä siivuja jallumatista, Malmin nauttiessa punaviiniä ja Norroksen tyytyessä kuskina kahviin. Vaikka vilpolassa oli vain niukasti tilaa kolmelle hengelle, tunnelma oli sitäkin tiiviimpi, kuin jossain syrjäisessä erämökissä. Olimme vaivihkaa irrottautuneet arjesta ja sitä myöden konsensuksen tukahduttavasta pakkopaidasta!
    Jossain vaiheessa havahduin huomaamaan, että siitä huolimatta, että emme oikeasti tunne Norroksen kanssa kovin hyvin ja tapasin nyt Malmin ensimmäistä kertaa kasvokkain, yhteisymmärrys oli kuin vanhoilla kavereilla. Nostin esimerkiksi visionäärisen tapani tehdä taidetta ja Pauli tunnisti välittömästi mistä puhuin. Oli selvää, että hänkin oli operoinut samoilla taajuuksilla! 

Keskiyö/Limen lähestyy

Kellon lähestyessä keskiyön liminaalia, jätin vieraat tukikohtaan ja lähdin käynnistämään Limen I-ekskursiota. Sytytin ensimmäiset kynttilät Kuopalle johtavan polun yläpäähän ja tein muitakin salakähmäisiä järjestelyitä. Tuntui hyvin vaikuttavalta, että toisilleen tuntemattomat henkilöt voivat tiloittua näin syvällisesti tavattuaan oikeassa ympäristössä aivan tavallisen työviikon jälkeen. Heidän täytyi olla vähintäänkin entisajan maineikkaiden seikkailija-antropologien henkisiä jälkeläisiä. 

Kävin hakemassa pikkusikareita tupruttelevat vieraani ja varoitin heitä veljellisesti, ”Terminus on yöaikaan haastava, ellei jopa peräti vaarallinen ympäristö! Sinne ei voi päästää *ketään* joka ei kestä ajoittain sangen väkeväksi äityvää atavistis-okkulttista painetta.” Vieraat nyökkäsivät ymmärryksen merkiksi ja jatkoimme matkaa. Pysähdyimme ensimmäisen ulkotulen kohdalla, jonka jälkeen astuisimme peruuttamattomasti kynnyksen yli.

Hic sunt dracones – täällä on lohikäärmeitä!

Mustavalkoisen portretin kuvaaja: Timo Norros