”Kintsugi – Ajan jälkiä” näyttely Suomen käsityön museon Aulagalleriassa Jyväskylässä 28.9.-24.11.2024

(Huom.: Klikkaa kuvia suurentaaksesi ne.)

Kintsugi (金継ぎ) tai Kintsukuroi (金繕い), mistä oikein on kyse? Kintsugin voisi suomentaa kultaiseksi puusepäntyöksi tai kultaiseksi korjaukseksi, mikä merkitsee hajonneiden keramiikka-astioiden kokoamista esimerkiksi lakan ja kullan seoksella. Japanilaisen taiteen muodosta, joka sisältää taitavan käsityöläisyyden lisäksi myös teosten pyhän sekä profaanin käytön.

Taustalla on filosofia joka rakentuu erilaisista japanilaisen kulttuurin sirpaleista. Sellainen on Wabi-sabi (侘寂), joka sallii asumisen jättämät jäljet kodeissamme ja muistuttaa kaiken katoavaisuudesta.

Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho,
hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla.
Kun tuuli käy hänen ylitsensä,
ei häntä enää ole,
eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.
– Ps.103:15, 16

Tomuihmisen saamat murtumat ovat ylistyksen aihe japanilaisessa estetiikassa. Resilientti henkilö joustaa ja näkee, että jostakin voi tulla arvokkaampi ja kauniimpi vaurioiden jälkeen. Tällainen ihminen ymmärtää elämän olevan jatkuvaa liikettä ja luopumista. Muutoksen virran hyväksyvä ei jähmety katsomaan menneisyyttä. Kyse on jatkuvasta metamorfoosista henkilöhistoriamme muovatessa meihin yhä uusia säröjä, jotka parantuessaan kirjovat nahkaamme uniikin tarinan.

Onneksi kintsugi on inspiroinut myös länsimaalaisia taiteilijoita ja johdattanut terapeuttiseen käsitykseen identiteetistä nykyisen identiteettipolitiikan sijaan. Ei niin että olet hyvä juuri tuollaisena kehittymättömänä toukkana, vaan perhosena jonka siipi on repaleinen maailman myrskyistä.

Kauneuden löytäminen epätäydellisestä muistuttaa Junichiro Tanizakin klassikkokirjasta ”Varjojen ylistys”, joka kaivautuu syvälle japanilaisen kulttuurin hämäriin nurkkiin ja löytää sieltä katoavan maailman kauneuden. Ai millaisen? Ulkohuussin kuluneen seinän ja tummuneen hopeamaljan herkän loiston ainakin.

Eräs Tuonen Portin nostamista mestareista on edesmennyt Perttu Häkkinen. Tässä yhteydessä mieleen palaa hänen vilpitön arvostuksensa sellaisia artisteja kuin Tauskia ja Turkkaa kohtaan. Hahmoja joille on helppo naureskella, mutta Häkkinen kurotti syvemmälle psyykkisen tyrmän pimeään ja näki heissä jotain sellaista mikä jää muilta katveeseen. Eikä koskaan ylhäältä päin, vaan tunnustaen myös oman haisulipuolensa.

Näyttää siltä, että eräs asia yhdistää meitä mustan taiteen tekijöitä. Olemme käsitelleet tätä teemaa Rihmastosignaali -podcastissa Erik Anderssonin ja Kyle Rasmussenin kanssa.

Päivä päivältä tuntuu, että minua ei ole luotu ihmismaailmaan. Mutta aitassa tunnen kuuluvani. Ehkä siksi nämä rajalliset tilat, joissa villi ja urbaani maailma menevät päällekkäin, puhuvat. Minä löydän taikuuden aitasta, jossa on roskia, saastaa ja hämähäkinseittejä, koska se on se, mitä minulla on ja vaalin sen haavan traagista kauneutta, joka auttaa minua pitämään pyhänä ja hyväksymään omat haavani.
– Taiteilija Tiera May

Tämä näkyy mustan taiteen teemoissa. Emme peittele arpiamme, vaan olemme jalostaneet kärsimyksemme traumagnosikseksi, joka on lääkitsevää balsamia kaltaisillemme. Freudin mainitsema okkultismin musta lieju on meidät tilkinnyt, koossa pitävä, kallisarvoinen kulta.

Tanizaki pohtii kirjassaan kiinnostavasti myös itä- ja länsimaalaisten makueroja. Itämaalaiset näyttävät olevan tyytyväisiä ympäristöstään riippumatta. He pyrkivät ottamaan asiat sellaisina kuin ne ovat. Heille jokin väistämätön ei aiheuta tyytymättömyyttä. Hymyilen kirjaa lukiessani, sillä ”se on mitä se on” -lausahduksen kuulee jatkuvasti omaan heimoon kuuluvien huulilta.

Seuraavaksi ajatuksia Mitsumi Iraharalta, joka on tokiolainen kintsugimestari ja tämän näyttelyn kutsutaiteilija.

”Korjatessani rikkoutunutta astiaa, annan sille urushin uuden elämän. Uppoutuessani korjausprosessiin, kadotan ajan tajun. Minulle kintsugi -kokemuksen arvo on luonnollisen lakan vaatiman prosessin hitaudessa. Urushin ilo on sen työläässä prosessissa.

Muinaiselta Jomon -kaudelta saakka ihmiset ovat käyttäneet urushia pyhien esineiden valmistukseen ja uhraamiseen jumalille. Miten hienoja näiden esineiden on täytynyt olla; niiden valmistuksessa on ollut mukana niin paljon rakkautta ja sielua. Uppoutuessani kintsugi -prosessiin, tunnen toisinaan urushi -jumalan johdattavan minua. Urushin käsittely ja ”tyhjin mielin” tapahtuva luomistyö auttavat henkeni puhdistautumisessa. Minun työssäni urushi on korvaamaton materiaali, ja samalla sisimmäisin lohtuni.”

Tämä toisenlainen näkökulma restaurointiin on vastakkainen länsimaiselle virheettömän nuoruuden palvonnalle.

Estetiikan ohella kysymys on myös eettinen. Ajan kerrosten näkyminen ympäristössämme muistuttaa osastamme historian jatkumossa, osana omaa heimoa. Elinkaariajattelu on toki tärkeää myös ekologisesti.

Freudin tavoin monet muutkin ovat kavahtaneet ns. okkultismin mustaa liejua, mikä näkyi esimerkiksi 1990 -luvulla black metallin ryöpsähtäessä maailman tietoisuuteen. Siksi huvittaa lukea näyttelyesitteestä, että kintsugissa käytettävä urushilakka kuuluu samaan sukuun kuin myrkkymuratti! Teksti lisää kuitenkin, että kovetuttuaan terveysvaaraa ei enää ole ja astiasta on tullut vedenpitävä sekä käyttökelpoinen.

Tietyt asiat jäävät kuitenkin marginaaliin, mikä sopii varsinkin Pyhille, jotka ovat erilleen asetettuja. Korinttilaiskirjeessä sanotaan seuraavasti:

”Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.”
– 2.Kor.4:7

Kiittäkäämme Lähdettä joka on lujittanut ja kaunistanut meidät jatkamaan Pyhässä työssä taiteilijoina. Kiitos myös erämaan hiekasta paljastuneiden saviastioiden paljoudesta joka loistaa nyt maailmanlaajuisena rihmastona kultaisine arpineen.

Teksti: Carita Hännikäinen