Häpeä
Pieni tyttö on jälleen kerran kuumeessa ja herää omaan oksentamiseensa keskellä yötä. Niin herää myös äiti, joka alkaa retuuttaa lasta kylpyhuoneeseen. Pitkä, oljenvaalea tukka on oksennuksen peitossa ja pyjamakin pitää vaihtaa.
Äiti yrittää kannatella houreista lasta lavuaarin edessä ja huuhdella samalla hiuksia juoksevan veden alla. Siinä samassa pimeästä eteisestä tömistää esiin isä ja karjaisee: ”Jos ette ole hiljaa, niin heitän teidät ulos pakkaseen!”
Väsynyt lapsi ei sano mitään ja sivuuttaa myös vanhempien välisen suukovun. Sen sijaan hän alkaa miettiä mahdollisuuksiaan selviytyä tammikuisessa pakkasyössä. Hän ei osaa vielä kirota, mutta harmittelee mielessään lapsenruumiinsa avuttomuutta. Hän uskoo kuitenkin selviytyvänsä tästäkin koettelemuksesta, jos vain kykenee ylittämään häpeän tunteen mikä olisi kohdattava tällaisena yönä naapurin ovelle mentäessä.
Tuosta ja muista häpeän hetkistä selviytynyt tyttö varttuu neidoksi ja pohdiskelee ihmisten erilaisia häpeän kokemuksia. Häpeään liitettävää häpyä tuntuu löytyvän enää aniharvalta. Seksuaalielämän monimuotoisuutta esitellään pikemminkin rinta rottingilla.
Muuan äiti valittelee hänelle teini-ikäisen tyttärensä unkeellisuutta. Hän oli joutunut väliaikaisesti pyörätuoliin ja perheen avusta riippuvaiseksi, mutta tytär ei ollutkaan kehdannut kuljettaa äitiään kauppaan hänen kaikille näkyvän rajoittuneisuutensa takia. Häpesi siis omaa äitiään. Neitokainen mykistyy tästä miettiessään omia vaiheitaan. Hänen oma äitinsä on monivammainen ja näiden kahden perheen ongelmat ovat selvästi aivan erilaisia. Ja kuten aina, häpeän tunne on sidoksissa toisiin ihmisiin. Se on yhtä aikaa yksityinen ja yhteisöllinen, syvästi inhimillinen tunne, joka lankeaa varjon tavoin sisäänpäin, mutta piirtyy esiin muiden silmien kautta.
-
Mooseksen kirjassa ihmisparin kerrotaan lymynneen syntiinlankeemuksen jälkeen paratiisin puiden kätkössä. Viattomuus oli menetetty ja he häpesivät Jumalan edessä. Alastomuuden tajuamista pahempaa oli naamiottomuus Kaikkitietävän lapsina väärinteon tapahduttua.
Kuvaannollinen naamioiden käyttö on kasvanut elimelliseksi osaksi ihmisten välistä sosiaalista kanssakäymistä ajasta aikaan. Kasvojen menettämistä pelätään yleismaailmallisesti. On harvoja ihmisiä joiden kanssa voi olla kuin piikkinuttunsa riisuva siili ja avata sydämensä salat vailla häpeän pelkoa. Jouko Turkka luonnehti tätä osuvasti:
”Häpeä on toiset ihmiset nahan alla. Se on seuraa. Se on sammumista, tukehtumista, ei-elämää.”
Häpeä ei siis ole ainoastaan psykologinen ilmiö, vaan biologis-kulttuurinen mekanismi, joka on muovannut lajiamme ja sen sivilisaatioita. Jo metsästäjä-keräilijät punastuivat ja laskivat katseensa rikottuaan yhteisönsä normeja. Se mahdollisti anteeksiannon ja vähensi väkivallan riskiä, mikä oli yksilön selviytymisen elinehto.
Ahdistavuudesta huolimatta häpeä on sosiaalinen liima, joka pitää ryhmät koossa.
Antiikin Kreikassa ja Roomassa häpeä nähtiin hyväksi, koulihan se yksilön ylimielisyyttä ja esti sovituista normeista poikkeamisen.
Evoluutiopsykogisesti jonkun syyllisyys liittyy väärintekoon, mutta häpeä kohdistuu rikkojan minuuteen tehden hänestä itsestään väärän.
Kristinuskon synty rikasti häpeän kulttuurihistoriaa. Keskiajalla häpeä kytkeytyi syntiin ja kielletty hedelmä seksuaalisuuteen, mikä teki syyllisyydestä viheliäisen työkalun hallita uskovien ruumista ja sielua.
Feodaali- ja kunniakulttuureissa häpeä ei jää yksilön henkilökohtaiseksi kokemukseksi, vaan hän lokaa samalla sukunsa maineen ja tuo häpeää koko yhteisölle. Nykyajan kansainvaellusten myötä näemme tämän kulttuurin elävän yhä ja siksi kuulemme ajoittain uutisia ns. kunniamurhista, joissa perheen miesväki on palauttanut suvun kunnian surmaamalla siveettomästi käyttäytyneen vaimon tai tyttären. Moderni yhteiskuntamme ei tunnusta kunniaväkivaltaa rikosnimikkeenä, vaan tuomitsee teot murhina ja tappoina.
Kristinuskon myötä syyllisyyskulttuuri on sivuuttanut häpeän länsimaailmassa. Omatunto vaivaa ja Jumalan uskotaan näkevän kaiken. Näin yksilökeskeinen aika yksityistää myös kokemuksen syyllisyydestä, mikä on erinomainen kasvualusta erilaisille neurooseille. Tämä voi johtaa sosiaaliseen eristäytymiseen, masennukseen tai aggressioon henkilöstä riippuen.
Aiemmin lainattu Jouko Turkka kirjoitti itsemurhan vapauttavan häpeästä. Itä-Aasiassa moraali perustuu sosiaaliseen kasvojen säilyttämiseen, millä on ollut väkivaltaiset seuraukset. Japanissa seppuku oli äärimmäinen keino palauttaa menetetty kunnia.
Kotimaiseen kirkkokuriin lukeutuivat häpeäpaalut, jossa rikkojaa nöyryytettiin julkisesti. Leimaavan häpeärangaistuksen teho perustui yksilön aseman tahraamiseen yhteisössä. Jos joku oli istunut kirkon eteisen jalkapuussa, ei työnsaanti välttämättä ottanut sujuakseen. Samaa nilkkimäistä strategiaa hyödyntää nykyinen sosiaalisen median cancel -kulttuuri digitaalisine häpeärangaistuksineen.
Häpeä on siis osa biologiaamme ja sen synnyttämiä kulttuurisia rakenteita. Olemme yhä alisteisia toisten arvioiville katseille, niin kotona kuin kaikissa päivän aikana vastaan tulevissa ihmiskontakteissa.
Entä myötähäpeä, oletko tuntenut sitä? Useimmiten koemme sitä läheisen kohdalla, koska identiteettimme on sitoutunut heihin, esimerkiksi puolisoon tai vanhempaan, kuten alussa mainitulla äitinsä vammaa hävenneellä tyttärellä. Kertomuksen kuumeinen lapsi oli sen verran kovan paikan edessä ja omillaan, että teki tietoisen päätöksen olla häpeämättä toisten virheitä. Ja omienkin virheiden kohdalla seula tiukkeni, eikä esimerkiksi liukastuminen jäisellä kadulla ole saanut häntä ikinä vilkaisemaan, että näkikö joku? Mahdollinen vahingonilo jonkun ventovieraan taholta olisi vähäisimpiä hänen kohtaamistaan vastoinkäymisistä.
Minkä ikäisenä tunsit ensimmäisen kerran häpeää? Oma varhaisin muistikuvani on tuon kuumeisen pikkutytön kokemus. Se ei kuitenkaan ole ensimmäinen, sillä jo kolmen kuukauden ikäinen vauva lamaantuu, laskee katseensa ja kääntää pään poispäin, kun äiti ei vastaa hänen lähestymisyritykseensä. Lasten sanotaan vierastavan uusia aikuisia noin puolivuotiaasta. Vastavuoroisuuden vaatimus on kehittyneempi tuossa vaiheessa. Kun vastassa ei olekaan äiti, lapsi häpeää väärää odotustaan ja alkaa itkeä.
Edesmennyt amerikkalainen psykiatri ja psykoanalyytikko Helen Block Lewis oli häpeäpsykologian pioneereja. Hänen luonnehdintansa häpeästä on raju: fenomenologisesti se on kuin sisäänpäin tapahtuva räjähdys tai romahdus. Valitettavasti sellaista tuhoa voi saada aikaan myös terapeutti.
Räjähdyksen jälkeinen lamaannus saa potilaan häpeämään identiteettiään ja tekemään kaikkensa kelvatakseen muille. Onko mitään nöyryyttävämpää kuin sielun kastraatio? Millaisia vaikutuksia sillä saattaa olla jonkun elämään?
Itsestä luopuminen johtaa helposti viettien jarrutteluun aivan kuten jo keskiajalla, kun kirkko hallitsi ihmisten seksuaalisuutta. Tässä on vaarana, että yksilö ei uskalla ottaa riskejä ja hänen elämänsä jää elämättä kuin luostariin sulkeutuneella elämänsä Jumalalle vihkineellä. Joskus jopa psykoanalyysista voi tulla luostari johon terapoitava pakenee maailmaa, sulkien itse itsensä häpeän vankilaan.
Itsensä stilisoiminen hyväksyvien katseiden saamiseksi voi saada yhtä epäterveitä muotoja kuin kirjaimellinen ulkonäön muokkaus.
Häpeäreaktioon kuuluvat arvottomuuden tunteet voivat johtaa myös häpeäraivoon tai julkeaan häpeämättömyyteen. En voi olla miettimättä, johtuuko oma piittaamattomuuteni siitä, että olen oppinut jo varhain hylkäämään minut hylänneet ihmiset?
Kaikkiaan häpeäansaan jääminen on omiaan kasvattamaan epäterveitä tunteita. Lamaantumisen saattaa korvata vilkkaus tai kateus toisten aikaansaavampaa elämää kohtaan. Moinen epäaidon naamion kantaminen käy raskaaksi, ja valitettavasti joillekin se jää kiinni loppuelämäksi.
Mikä avuksi? Vaikean puolison vaimona elänyt Maria Jotuni kirjoitti: ”Elämä onkin vallan naurettavaa, jos sen vakavasti ottaa.”
Jos emme kykene nauramaan itsellemme, on aihetta vakavuuteen. Roomalainen Seneca ohjeisti aikoinaan, että ”naurunalaiseksi ei joudu se, joka alkaa nauraa itselleen.” Se vie varmasti terän tarkkailijoiden katseista.
Häpeä on todellisuudessa sisäinen koulumestarimme. Matkalla aikuisuuteen vastaan tulevat häpeän kokemukset eivät edusta koko itseämme. Joskus voi olla kyse jopa tilapäisestä itsestä jolloin olimme hieman hulluja, vaikkapa alkoholin vaikutuksesta. Paras häpeän lievittäjä on silloinkin huumori, ei juomakierre.
Epäonnistumiset, esimerkiksi vieraan kielen kanssa, ovat usein tehokkaita opettajia. Samoin kokemus häpeästä voi ohjata meidät eteenpäin kohti parempaa sosiaalisuutta. Pyrkimys ja kokemus saavuttaa hyväksyvää vastavuoroisuutta voi lieventää häpeän kokemuksia ja jopa saada sen katoamaan.
Rehellisyys on tärkeää, on uskallettava riisua sosiaalinen naamionsa eikä piiloutua sairauden suojiin. Häpeään liittyy tunne siitä, että se koskee koko itseä ja siksi se ei ole ohitettavissa. On tiedettävä mitä on vastassa, eikä annettava lääketieteellisen jargonin kätkeä häpeää, mikäli mielii tunnistaa sen myöhemmin elämässä.
Jouko Turkka kirjoitti Jammu Siltavuoresta, että ”jokainen tuntee ihmisarvonsa laskevan siksi, että sellaiseen pystyviä ihmisiä on.”
Itse ajattelen, että on kohtuutonta panna Jammu jokaisen kanssa samalle viivalle. Tuntemattoman sotilaan Rokkaa mukaillen, ihmistapain ulkopuolelle jääneiden on syytä jäädä myös ihmisten ulkopuolelle. Samasta syystä en häpeä isäni tai äitini luonnotonta käytöstä.
”Hyvä nimi on parempi kuin kallis öljy, ja kuolinpäivä parempi kuin syntymäpäivä”, ymmärsi Raamatun Saarnaaja.
Jonakin päivänä kysytään, että mitä me teimme ja miksi? Sanomalehtien nekrologeihin päätyy usein pintapuolisia itsestäänselvyyksiä tunnettujen vainajien urasta ja yksityiselämästä. Entäpä jos niissä kerrottaisiin kuriositeetteja? Kaikki se mistä vainaja nautti ja mitä häpesi.