Hirviöistä
Rohkenin kirjoittaa aiemmin pelosta. Miksi se oli rohkeaa? Tekstin lukeneet tietävät, että en ymmärtänyt kyseistä tunnetta luonnostani. Olin se erilainen lapsi joka ei pelännyt pimeää. Pimeään sulkeminen näyttäytyi minulle pikemminkin rauhaisana sylinä kuin pelottavana rangaistuksena.
Joillakin kansoilla on ollut tapana lähettää nuori luontoon ja jättää hänet selviytymään sieltä pois omin avuin. Tällaiset siirtymäriitit liittyvät usein selviytymiseen, henkiseen kasvuun ja yhteisön jäseneksi hyväksymiseen. Australian aboriginaalien pojat vaelsivat jopa kuukausia ”unen ajan” esi-isien jäljillä. Vastaavasti Pohjois-Amerikan intiaanit lähettivät nuoren yksin erämaahan ilman ruokaa ja suojaa useiden päivien ajaksi, mikä myötävaikutti näkyjen saamiseen. Sellainen ohjasi hänen rooliaan yhteisössä. Näin on varmasti käynyt myös hirviöiden seuraan sysätyille lapsille, eikä aina suotuisalla tavalla. Varhain isänsä menettänyt Friedrich Nietzsche kirjoitti Epäjumalten hämärässä tunnetun sitaatin:
”Mikä ei tapa, se vahvistaa minua”.
Äärirajojen saavuttaminen siirtää niitä entistä kauemmaksi.
Myöhemmin elämässä jäin itsekin yksin ja oli pärjättävä omillaan vailla suvun tuomaa suojaa. Se oli paradoksaalista keskellä vilkasta kaupunkiympäristöä. Samasta syystä heitteille jätetty vanhus saattaa muumioitua kotiinsa kenenkään huomaamatta. On vaikea kuvitella sitä edeltäneen hiipuvan elämän kärsimyksen määrää. Millaisia kipuja hänen lihansa tunsi ja antoivatko hänen houreiset näkynsä kaivatun pakotien hyvinvointiyhteiskunnan todellisuudesta? Samaa saattaa miettiä pieni lapsi joka rukoilee hiljaa mielessään pääsevänsä huostaan otetuksi.
Aina on joku jolla menee huonommin kuin itsellä ja lopulta kuolema korjaa mukaansa kaikenikäisiä mielivaltaisesti.
Tuonen Portti on tutkinut kärsimystä ja traumagnosiksemme on karttunut haastatellessamme muita podcastimme puitteissa. Näistä mainittakoon erityisesti Erik Andersson ja Kyle Rasmussen. Meille tämä on ollut terapeuttista ja toivottavasti jaettu tieto hyödyttää kaltaisiamme. Kuulemme mielellämme lisää toisten ajatuksia ja palautetta tästä.
Aikoinaan Jeesus puhui kuvauksin tavoittaakseen kuulijansa. Meilläkin on tapana viljellä erilaisia analogioita asioiden selventämiseksi. Tähän liittyen muistuu mieleen Midian. Samanniminen maa ja heimo on tuttu Mooseksen kirjoista, mutta myös Raamatun ulkopuolelta. Esoteerisissa perinteissä Midian tulkitaan joskus symbolisesti hengellisen maanpaon ja transformaation paikaksi. Ei ihme, koska Mooses pakeni Egyptistä juuri Midianin maahan ja eli siellä neljänkymmenen vuoden ajan. Niiden kuluttua koitti muutos Jumalan ilmestyessä hänelle palavassa pensaassa ja lähettäessä hänet vapauttamaan israelin kansan Egyptin orjuudesta.
Aihe on kulkeutunut myös kauhuviihteeseen. Clive Barkerin elokuva Nightbreed, suomeksi Yön kansa, pohjautuu hänen romaaniinsa Cabal. Siinä Midian on hautausmaan alla sijaitseva turvakaupunki, äärimmäinen tila ihmismaailman hylkäämille hirviömäisille olennoille. Myös Portista on muodostunut hirviöiden koti.
Mitä ajattelet kun kuulet sanan hirviö? Tuleeko mieleesi kauhuelokuvan örkki vai jonkin sanoin kuvaamattoman läsnäolo? Tuonen Portin alkuaikoina tutkimme ahkerasti Mestari Jungin ajatuksia ja muistan kuinka kerran myöhään illalla lukiessani hänen muistelmiaan tajusin selvittää hirviön merkitystä. Etymologia on hyvin kiehtovaa, jopa koukuttavaa paljastaessaan asioiden juuret. Tällä kertaa selitys iski vasten kasvoja esoteerisen litsarin tavoin.
Hirviön hahmo on upotettu syvälle ihmisten kollektiiviseen tietoisuuteen, eikä tyhjene ainoastaan kirjallisuuden mytologisissa olennoissa. Mukaan on otettava myös historiallinen tausta ja esoteeriset tulkinnat.
Hirviön liminaalisuus tekee siitä matkaoppaan arkisesta konsensustodellisuudesta tuntemattomaan, varjon ja numeenin ulottuvuuteen, joita Barkerin Midian esittelee uraauurtavasti.
Mutta palataan etymologiaan. Mitä hirviö merkitsi alkujaan? Se juontaa latinan monstrumista, joka tarkoitti alun perin ”ennettä”, ”enteilevää” tai ”varoitusta”, mikä korostaa yhteyttä profetiaan ja poikkeamiseen luonnollisesta järjestyksestä.
Historiallisesti hirviöt ovat saapuneet kertomaan jumalten tyytymättömyydestä tai kosmisesta epätasapainosta, mikä on ilmennyt ihmeellisissä syntymissä, hirviömäisissä eläimissä ja luonnonkatastrofeissa. Nämä olennot toimivat vertauskuvallisesti varoittimina, joihin tiivistyi yhteiskunnan ahdistus ja kaaoksen pelko. Keskeisiä historiallisia esimerkkejä ovat muinaisen Kreikan Minotauros ja Medusa. Jumalallisten kokeiden ja rangaistuksen hirviömäiset allegoriat jatkuivat keskiajan bestiaarioissa mm. kaikille tuttujen lohikäärmeiden muodossa. Yhteiskunnalliset huolet ja kulttuuriset rajaloukkaukset tulevat säilymään ihmisyhteisöjen vitsauksina niin kauan kuin tällä planeetalla on elämää, joten tuskin tulemme näkemään hirviöiden sukupuuttoa ennen meitä.
Lääketieteen kehittyessä hirviöt joutuivat empiirisen linssin alle ja säilyivät edelleen biologisina kummajaisina. Esoteerisesti niiden reviiri on aina ollut liminaalissa, muiden ulottuvuuksien portinvartijoina. Carl Jung näki hirviöt ihmiskunnan varjon rooleissa, yksilöllisen ja kollektiivisen psyyken tukahdutettuina puolina. Nuo hirviömäiset voimat kiehtovat okkultisteja, jotka näkevät tietoisuuden villin rajaseudun oleellisiksi yksilön kasvulle.
Tammikuussa kuollut David Lynch liitti tarinoihinsa häiritseviä luonnonoikkuja ja anomalioita, jotka paljastivat mitä 50-luvun päivänpaisteisen amerikkalaisen idyllin varjoissa puuhailtiin. Jos et ole vielä nähnyt viktoriaaniseen Englantiin sijoittuvaa elokuvaa Elefanttimies, suosittelen katsomaan. Päähenkilö on alistettu friikkisirkuksen tähdeksi epämuodostumien tähden ja häntä väitetään vähämieliseksi. Mieleen jää kaihertamaan epäilys siitä, ettei hirviöksi profiloitu hahmo pääse ikinä leimastaan, vaikka töllistelijät vaihtuisivat yhteiskunnan hyväntekijöihin. Tällaisten olentojen kohtalo on kovennettu, eikä heillä ole toivoa metamorfoosista. Termi tuo useimmille mieleen perhosen täydellisen muodonmuutoksen, mutta sekään ei onnistu aina täydellisesti. Tavallisesti kotelossa kehittynyt perhonen työntyy sieltä ulos. Sitä ennen entsyymit ovat haurastuttaneet koteloa, joka avautuu saumastaan perhosen vartalon paineesta. Kukaan ei ole kätilöimässä sitä, vaikka sen siivet ovat vielä pehmeät ja rypyssä. Yhtä herkkää, ratkaisevaa vaihetta ei sen elinkaaressa enää myöhemmin tule vastaan.
Nesteen siirto kehosta siipiin tekee lentämisen mahdolliseksi. Muutamassa tunnissa siivet laajenevat ja kovettuvat, minkä jälkeen perhosen on mahdollista nousta omille siivilleen. Perhosen syntymän puristusprosessilla on siis kaksi merkitystä: ensinnä siipien viimeistely lentokykyisiksi ja toiseksi perhosen vahvistaminen selviytyjäksi, koska vain riittävän elinvoimaiset lähtevät lentoon. Olisi kohtalokasta auttaa se ulos kotelosta. Syntymän luonnollisen kamppailun puute johtaisi sen kuolemaan. Prosessi on voimakas metafora kasvulle – kamppailu on välttämätöntä voiman ja muodonmuutoksen kannalta. Jungilaisessa mielessä sitä voidaan verrata keisarinleikkauksen, erityisesti siinä miten kamppailu vaikuttaa henkilön fyysiseen ja psyykkiseen kehitykseen.
Luonnonmukaisessa syntymässä vauva tulee tähän maailmaan ahtaan synnytyskanavan läpi. Synnytyksen puristusprosessi stimuloi keuhkoja, puhdistaa ne lapsivedestä ja valmistaa lasta itsenäiseen hengitykseen. 
Keisarinleikkaus riistää pienokaiselta tuon ensimmäisen taistelukokemuksen ja voiton siitä. Mitä vaikutuksia sillä saattaa olla? Ilman synnytyskanavan puristusta vauva ei välttämättä saa samaa hermoston kehitysaktivaatiotasoa, mikä saattaa johtaa aistiprosessointiongelmiin myöhemmässä elämässä. Lisäksi emättimen kanavan läpi kulkeminen altistaa vauvan mikrobeille, mikä auttaa ohjelmoimaan immuunijärjestelmää. Ilman tätä kontaktia voi olla suurempi riski saada allergioita, astmaa ja autoimmuunisairauksia, koska suoliston mikrobiomi jää köyhäksi.
Jungilainen psykologia näkee syntymän arkkityyppisesti ensimmäisenä taistelukokemuksena. Passiivinen maailmaan tulo riistää ihmiseltä ensimmäisen initiaatiopolun. Tämä voi jättää alitajuisen riippuvuuden jäljen, jossa yksilö odottaa ulkopuolista väliintuloa sen sijaan, että kohtaisi kamppailun henkilökohtaisesti. Tulokset näkyvät stressin ja impulssien hallinnassa sekä muussa itsesäätelyssä myöhemmässä elämässä.
Tämänkin kaninkolon tutkimus iski vasten kasvoja. Miksi?
Useat tutkimukset ovat pohtineet korrelaatioita keisarinleikkauksen ja ADHD:n sekä autismin lisääntyneiden riskien välillä. Keisarinleikkauksella syntyneillä vauvoilla voi olla suurentunut riski saada autismispektrihäiriöitä, mikä saattaa johtua aiemmin mainituista eroista suoliston mikrobiotassa, immuunijärjestelmän kehityksessä tai varhaisissa aistikokemuksissa.
Mutta palataan vielä syntymään arkkityyppisenä rituaalina. Jungilainen psykologia näkee kulkurituaalit välttämättöminä ihmisen muutokselle. Syntymä on siksi ensimmäinen vihkimyksemme, kohtaaminen tuntemattoman kanssa, joka jättää syvät jälkensä alitajuntaan. Tässä mielessä lapsi ei ole tabula rasa.
Tällainen informaatio panee miettimään, että paljonko joukossamme on tällä tavoin elämänsä aloittaneita ja juuri siksi traumagnosista niittäneitä yksilöitä? Heitä, joiden taide on siksi mustaa, ja jotka operoivat hämärillä reuna-alueilla ja löytävät kotinsa pimeydestä?
Oscar Wilde totesi aikoinaan, että:
”Ainoat ihmiset joiden kanssa haluaisin olla nyt, ovat taiteilijat ja kärsineet: ne jotka tietävät mitä kauneus on, ja ne jotka tietävät mitä suru on, kukaan muu ei kiinnosta minua.”
Tämä resonoi kirkkaasti porttilaisille. Muuhun käytetty elämä valuu hukkaan, on suorastaan sen halveksuntaa.
Ihmismieltä ahkerasti tutkistellut Fjodor Dostojevski runoili sattuvasti:
”Mitä pimeämpi yö, sitä kirkkaampia tähdet, mitä syvempi suru, sitä lähempänä Jumala.”
Ortodoksille ja okkultistille Jumala saattaa näyttäytyä erilaisena, mutta Toismaailmaisen Numeenin yhteydessä olemme silti. Uskallan väittää, että mitä ulkopuolisempi, mitä suurempi hirviö joku on, sitä lähempänä hän on Pyhyyden Mysteeriä jo tässä elämässä. Taiteilijoina olemme havainneet todeksi aivan Tuonen Portin alussa meille ilmestyneet André Giden sanat:
Taide on Jumalan ja taiteilijan yhteistyötä: mitä vähemmän taiteilija tekee, sen parempi.