Elokuva-arvostelu · Fantastique / psykologinen kauhu
La Main du diable
Luovuuden ehtyminen ja inspiraation äkillinen katoaminen on piinannut taiteilijoita vuosituhansia. Kun sisäinen daimon – antiikin kreikkalaisten määrittelemä luova suojelushenki tai vimma – hylkää ihmisen, seurauksena saattaa olla syvä identiteettikriisi. Tähän psykologiseen tyhjiöön iskee ranskalainen ohjaajalegenda Maurice Tourneur vuonna 1943 valmistuneessa elokuvassaan La Main du diable (engl. The Devil’s Hand / Carnival of Sinners). Natsimiehityksen ja sota-ajan materiaalipulan keskellä syntynyt teos on surrealistinen ja runollinen tulkinta klassisesta Faust-teemasta. Se tarkastelee lahjakkuuden, menestyksen ja ulkopuolisen avun välistä hinnanmuodostusta.
Elokuva alkaa Alpeilla sijaitsevasta, lumivyöryn eristämästä hotellista. Paikalle saapuu taidemaalari Roland Brissot (Pierre Fresnay), jonka toinen käsi on katkaistu. Hän kantaa mukanaan salaperäistä pientä arkkua. Vuotta aiemmin Brissot oli ollut rahapulassa elävä taiteilija, jonka luova kyky oli täysin tyrehtynyt. Ahdingossaan hän osti maagisen talismanin yhden soun hinnalla. Talismani palauttaa luovan voiman moninkertaisena. Sopimukseen leivottu ehto osoittautuu kuitenkin ansaksi. Ajan käydessä vähiin herrasmieheksi pukeutunut piru (Palau) saapuu lunastamaan sopimuksen mukaista maksua.
La Main du diable, 1943
Elokuvan tausta kytkeytyy suoraan sen syntyajan reaalipolitiikkaan. Teoksen tuotti saksalaisomisteinen Continental Films miehitetyssä Pariisissa. Koska suora sensuuri esti poliittiset kannanotot, aikakauden ilmapiiri heijastuu fiktion rakenteissa. Brissot’n tekemä sopimus hetkellisen edun saavuttamiseksi vertautuu suoraan Ranskan silloisen Vichy-hallituksen tekemiin kompromisseihin miehittäjän kanssa. Elokuva analysoi sitä, miten vaikeissa olosuhteissa tehdään myönnytyksiä ulkoisen paineen alla.
Teos poikkeaa perinteisestä kauhukuvastosta Saatanan osalta. Palaun esittämä hahmo ei ole mytologinen hirviö, vaan pikkuporvarillinen, knallipäinen virkamies. Hän toimii kohteliaasti, ironisesti ja äärimmäisen byrokraattisesti. Esitystapa rinnastuu suoraan moderniin virkakoneistoon ja järjestelmälliseen, kylmään hallintoon, mikä arkipäiväistää pahuuden.
Okkulttisesta näkökulmasta tarkasteltuna elokuva käsittelee luomisen äärimmäistä hintaa. Maaginen esine ei ainoastaan auta Brissot’ta maalaamaan, vaan se kaappaa haltuunsa hänen koko olemuksensa. Herää kysymys, onko lopputulos enää taiteilijan omaa tuotantoa, jos luova prosessi on ulkoistettu kokonaan?
Yksilön valintojen reaalisia seurauksia ei voi välttää. Eikä mikään pahuuden muoto häviä yksittäisen ihmisen ratkaisun myötä, vaan jää odottamaan seuraavaa tilaisuutta. Brissot’n tarina kiteyttää matemaattisen tarkasti periaatteen, jonka mukaan mitään ei voi saada ilman vastiketta. Tämä ”ei ilmaisia lounaita” -sääntö pätee niin taloustieteessä kuin kulttuurissakin.
La Main du diable on malliesimerkki psykologisesta kauhusta, joka rakentaa jännitteensä tunnelman, historiallisen kontekstin ja paradoksien varaan tehosteiden sijaan. Se on elokuvahistorian vähälle huomiolle jäänyt mestariteos, joka analysoi onnistuneesti ihmisen toimintaa kriisin ja ulkoisen paineen alla.
