21. Huhtikuuta 2024

LIHAN VÄRINÄ – ESSEITÄ ÄÄNESTÄ, SURUSTA JA HIMOSTA
Taina Saarikivi
(Vastapaino 2024)

Kirjoittanut: Carita Hännikäinen

Mitä sinä tekisit, jos tulisi maailmanloppu? Esimerkiksi sellainen kuin Lars von Trierin Melancholiassa. Kysyin tätä kerran eräässä akateemisten ihmisten illanvietossa ja muuan naisista vastasi hetkeäkään epäröimättä:”Panisin!” …Millaista olisi laueta kahden planeetan läjähtäessä yhteen juuri ennen murskautumista? Oletko miettinyt sitä? Tuo lapsiarkea viettävä rouva mitä ilmeisimmin oli.

Keski-ikäisenä emme tiedä millaista on olla iäkäs ihminen. Seksitaitoja kuulee joskus verrattavan pyörällä ajoon. Osaako silloin pitkittää matkaa ja kivuta korkeammalle? Mieleen palaa kuinka tuo ohut vuoristoilma vei minulta tajun tutustuessani nautinnon huippuun teini-ikäisenä, eikä ruumiini ole sittemmin koskettanut yhtä läheltä seitsemättä taivasta.
Kuten tiedämme, niin vanha elimistö palaa lapsen kaltaiseksi viime vuosinaan. Se ilmenee niin vatsan täyttämisessä kuin tyhjentymisessä, mutta joskus myös toisena anaalivaiheena. Ensimmäistä emme muista ja toinen on meille tuntematon maa. Maa, jossa raunioitunut liha hyväilee genitaalejaan vavahdellen hauraana täyttymyksestä toiseen, kunnes aikaa ei enää ole ja pimeys peittää sen.

Tuonen Portti operoi paikan hengen ja joskus kauhistuttavankin mysteerin alueilla. Niiden reviiri on elävimmillään joutomailla, joista Saarikivi kirjoittaa seuraavasti kirjan lopussa:”Joutomaat, nuo tehokkuusajattelun kyydistä pudonneet epäpaikat kutsuvat säröisiä ja hauraita ihmisiä armollisiin varjoihinsa, katveisiin, joissa on tilaa haaveilla, ihmetellä ja kuvitella mahdottomia maailmoja. Niiden liepeillä häilyy outoja himon, surun ja hiljaisuuksien sekasotkuja, menneiden kiihkojen ja tuskien sävähdyksiä, pystysuoraksi hyytelöitynyttä hiljaisuuden pauhua.”

Viime vuonna jahdin kohteeksi joutunut Till Lindemann kiersi Euroopassa pikkujouluaikaan ja pääsin nautinnokseni näkemään hänen Nordiksella vetämänsä lihashown. Punainen lateksi lipoi silmiämme, siinä missä Tillin kuriton kieli alinomaa hekuman sytyttämää ilmaa. Bändin rumpali Joe Letz oli puettu yksiselitteisesti seksinukeksi. Kyseinen keikka palautui nopeasti mieleen Saarikiven esseitä lukiessani. Se käynnistyi biisillä ”Zunge”, Lindemannin nielaistessa videolla kameralla varustetun tähystimen märkään ruokatorveensa ja ympyrä sulkeutui lopussa kameran läpäistessä hänen anuksensa ”Skills in Pills” -biisin videolla, yhden ainokaisen kapselin jäädessä orpona sulkijalihaksen ulkopuolelle.
Äänekäs musiikki rusikoi kehoani hallin sivukatsomossa, samalla kun ohi lensi äiteliä kermakakkuja sekä pillunhajuisia kaloja päin yleisön ahnasta lärviä. Valkokankaalla jatkettiin alastonpainia ihraisessa muovialtaassa ja kultainen suihku virtasi ilmassa lepattavien häpyhuulten ohessa. Kaikki lihan temput esiteltiin peittelemättä ja lopuksi Lindemannin kasvojen päälle projisoitu paljas kallo virnisti hyvästiksi. Vielä on aikaa, syökää, juokaa, naikaa!

Lihan värinää lukiessa ei voi välttää miettimästä tabuja. Olin otaksunut ettei niitä juuri löytyisi väkivaltafantasioiden ulkopuolelta tässä woketuksen mehustamassa liberaalissa länsimaassa, mutta Saarikiven tutkimukset valaisevat sen piirissä yhä roikkuvan vanhenevien naisten lihan sekä yli-ikäisen himon, joka ei edelleenkään sovi pitsiliinojen, Arabian kahvikuppien ja rollaattoreiden ahtaalle kaistalle. Ei, vaikka kyseinen tutiseva polvi eli fyysisessä kukoistuksessaan 60 -luvulla seksuaalisen vapautumisen aallon pärskiessä rajusti heidän ylitseen. Se ranta tuntuu pysyvän edelleen ainoastaan nuoren ja kauniin, hormooneja täyteen pumpatun lihan tiskinä.
Häpyä ei kuitenkaan enää ole. Saarikiven siteeraama dokumentaristi Pirjo Honkasalo selittää asiaa näin:”…ihmisillä on myös halu tulla nähdyksi, varsinkin nykyisin, kun uskonnottomuus on normaali tila. Ennen ihmiset olivat Jumaliensa näkemiä, nyt heitä ei tavallaan näe kukaan. Siksi he saattavat suostua myös sellaiseen, johon ei pitäisi suostua.”

Suusta ja suhinasta esseessä avataan soittajan ja instrumentin välistä autoeroottista latausta. Sen säilyminen ei kuitenkaan salli yhteen sulautumista. Jään miettimään, että olisiko tuosta avioseksin analogiaksi? Leikkaako yhdeksi lihaksi tuleminen sukupuolisen halun pois?

Samaisessa esseessä mainitaan lontoolainen improvisaatioryhmä Automatic Writing Circle. He eivät kuitenkaan kirjoita, vaan soittavat ympyrässä istuen spiritistien tapaan. Automaattikirjoitus ja -maalaus ovat tulleet tutuksi esoterian puolelta ja ovat ilmeisiä myös omassa taiteilijakollektiivissamme. Muistuu mieleen kuinka Päivälehden museo järjesti erinomaisen näyttelyn keskellä korona-aikaa. Se oli nimeltään ”Uuden ja salaperäisen edessä – kirjailijat ja esoteria modernisoituvassa Suomessa”. Yksi merkittävimpiä heistä oli vuonna 1967 kuollut Helmi Krohn, laaja-alainen kirjallinen ammattilainen. Suuri osa hänen elämäntyöstään liittyi juuri spiritualismin edistämiseen. Lukiessani hänen vaiheistaan tunsin löytäneeni ensimmäistä kertaa naispuolisen okkulttisen esikuvan erityisesti tuon daimonisen teknologian johdosta.

Lopuksi kapaloin pohdintani lateksiin ja kumiin.
”Lateksi peittää ihoni liian paljaan ja arkisessa ihmismäisyydessään inhottavan nahan öljymäisenä valuvalla massallaan. Se avaa lihalleni jännitteisen, kiihottavan ja melkein pelottavan odotuksen tilan, jossa voin häilyä ratkaisemattoman ja arvaamattoman rajoilla. Lateksi uuttaa toisiinsa himon, epämääräisenä kohisevan surun, kuolemanpelon ja kumin nirskeessä syntyvän kautsuntuoksuisen hiljaisuuden”, selventää Saarikivi. Mieleeni ponnahtaa välittömästi mainos jossa esitellään lemmikkikoiran ahdistusta lieventävää painepaitaa. Jotain sellaista on käytetty myös autistisilla lapsilla ja olivathan painopeitot jonain vuonna joulun lahjahitti. Jäin miettimään, että jos lateksiasu tuntuu tuolta, niin pitäisikö vauvoiksi taantuva vanhus kapaloida siihen ennen käärinliinoja?
Koska olen allergisena ajoittain yliherkkä tuoksuille, niin tästä aiheesta lukeminen muistuttaa elävästi lapsuuden autotallin mustista rengaspinoista, öljyn katkuisista isän kourista ja edelleenkin markettien saapastelineiden kumin väkevöittämästä paksusta ilmasta. Lateksi on tullut sittemmin tutuksi työelämässä ihoa rutistavina kertakäyttökäsineinä, joihin lateksi on mielestäni kaikkein miellyttävin raaka-aine orgaanisuutensa takia.
Huomaan vastasyntyneiden parkuvan piilotajunnassani ja saan groteskeja mielikuvia kätkytkuolleiden vauvojen kuolemansyyn tutkinnasta. Onkohan kukaan selvittänyt sitä miten kapaloinnista luopuminen on vaikuttanut noihin lukuihin?
Lääkäri, tuo elämän ja kuoleman putkimies tuntee myös mielenkiintoa ruumiin portteihin. Veikko Aaltonen ohjasi 90 -luvulla sadomasokismia kuvaavan rankan elokuvan nimeltä Tuhlaajapoika. Sattuvasti sen sadisti oli psykiatri.
Wikipedian mukaan yleisimmin fetisismi kohdistuu tässä kirjassa käsiteltyyn kumiin. ”Tuhlaajapojan” käsikirjoittaja Iiro Küttner summasi elokuvaa sanoen, että ”jos et itse uskalla elämältäsi mitään haluta, niin aina löytyy joku, joka haluaa puolestasi. Ja luoja sinua silloin auttakoon.”

Illuusio on nautintojen kärjessä, tiesi Voltaire luokitella. Saarikiven kuvaillessa lateksinaamioihin liittyvää gnosistaan alan epäillä niiden olevan erinomainen väline havaintoharhan luomiseksi. Latinan Portillekin tuttu persona vieraannuttaa ja miten tuntematon onkaan aina kiihottanut aistimme äärimmilleen, purkautuen lopulta väkivaltana tai nautintona. Lateksipeite tekee tavallisesta ihmisruumiista Olennon, joka äärimmillään lähentelee ei-inhimillistä. Eikö juuri samaan pyritä uskonnollisessa riitissä jossa shamaani pukee ylleen jumaliset kasvonsa?

Joillakin ihmisillä on tapana listata asioita joita he aikovat tehdä ennen tiettyä ikävuottaan. Luettuani nämä esseet äänestä, surusta ja himosta kasvaa halu kokeilla joskus lateksin persoonatonta ihoa omaani vasten. Sitä puristaako se perseestä vai poskesta täytyy vielä pohtia.