Runo

Muisto

Täällä viriää ikivanha muisto,
tietoisuus siitä mitä puhuttiin ennen kirjoitusta, suoraan Jumalille ja heimolle kivisissä kodeissa, tulten ääressä, vasten tummaa taivasta ja metsää, hehkuvien silmien kuunnellessa sen syvyydessä.

Takauma paikasta jossa ajatukset syntyivät ennen uinahtamistaan, kunnes heräsivät meissä.
Vuosituhansien odotus, sukupolvien vääjäämätön virta, joka pyyhki altaan Jumalat, tai niin luulivat ihmiset, vaikka He yhä seisoivat metsän laidassa heitä katsellen.

Kunnes sumu hälveni, unohdus kaikkosi, saapuessamme paikkaan jossa perimmäiset muistot syntyivät.

Tässä olen minä, en omine ajatuksineni vaan Lähteen Näkijänä.
Tässä en määrittele itseäni, sillä olen paikassa johon määritelmät eivät yllä.

Astun maahan ja jaloistani kasvavat rihmat,
kosketan sientä ja sormeni muuttuvat emiksi.
Katson taivasta ja verkkokalvollani on sen valo. Kuunvalo suden silmästä, valokeila yläpuolisesta maailmasta.

Muuta en ajattele, sillä kaikki tarjoillaan valmistettuna.
Ilman ajatuksia minä muistan kaiken,
sillä tiedän mistä olen tullut:
jostakin mihin pelkät ajatukset eivät siinnä,
sillä siellä on niiden Lähde.