Gallen-Kallela, Klimt & Wien
Helsingin Ateneumissa
Kultakauden pohjoismaiset kuninkaat, oma Akselimme ja Norjan Edvard Munch – siinä oman esteettisen maailmani hallitsijat.
Sanotaan, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Joskus se ei tahdo onnistu muuallakaan. Erityisesti Munch jäi vaille ihailua vuosien ajaksi, huolimatta näyttelyistä jotka veivät häntä ympäri Eurooppaa.
Tuolloin vaadittiin irtiottoa, luciferiaanista polkua. Sille lähteneen kulkutyyli oli kunkin oma, eikä se ei sujunut massojen keskellä.
Kuvataiteen saralla nämä repäisyt johtivat ryhmäidentiteettien ja taiteilijakollektiivien muodostumiseen. Sanalla sanoen: heimon.
Mukavuusalueella syntyy harvemmin mitään mullistavaa. Joillekin syöksy taivaasta on saattanut merkitä murskaantumista maahan, mutta sitkeimmät ovat pudonneet jaloilleen ja kulkeneet väistämätöntä polkuaan daimonisen visionsa ohjaamina.
Taiteellinen ja tieteellinenkin vapaus tuntuu itsestäänselvyydeltä aloilla joissa kanavoidaan jotain uutta vanhaan maailmaan. Jostain syystä ilmaisunvapaus ei ole ollut sitä ns. vapaissakaan yhteiskunnissa, vaan taidetta on karsittu sitä ymmärtämättömän suuren yleisön sekä varautuneen yhteiskunnan taholta.
Prometheus antoi tulen ihmisille. Joskus tuntuu, että taide on koettu yhtä vaikeaksi hallita ja pelko sen herruudesta on saanut vaientamaan taiteilijat.
1900 -luvun alussa irtautuminen tihentyi Wienissä, jonne Gustav Klimt veti kaltaisiaan vapaan ja uudistuvan taiteen tekijöitä, myös pohjoismaiset mestarimme. Heidän heimonsa tunnettiin sesessionisteina.
Heidän aikalaisensa, wieniläinen taidekriitikko Ludwig Hevesi summasi seuraavasti: ”Kaikille ajoille taiteensa, kaikelle taiteelle vapautensa.”
Jähmeän porvarilliset yhteiskunnat eivät päästäneet hevillä irti vanhoillisista esteettisistä näkemyksistään. Tätä on kuvattu loistavasti Peter Watkinsin elokuvassa ”Edvard Munch”.
Munchin angstis-pakkomielteisistä naissuhteista ja perheen traagisista kuolemantapauksista purkautuneet psykologiset maalaukset eivät olleet heistä mukavaa katsottavaa. Maalausten ihmishahmotelmat tuntuivat pidättelevän huutoa joka purkautui vuonna 1910 maalauksessa ”Skrik” eli Epätoivo, jonka tunnemme nykyään nimellä ”Huuto”.
En tiedä miksi yhdistelen asioita näin, mutta tämä tuo väistämättä mieleeni sukupolvi myöhemmin Norjassa käynnistyneen mustan musiikin ilmiön, joka kohosi samoin kiiltokuvamaista porvariselämää vastaan. Miksi helvetissä tuossa maassa pidetään vieteriä niin tiukalla, että sen on karattava aika ajoin käsistä? Aineellinen menestys ei selvästikään takaa ihmisen eksistentiaalista hyvinvointia.
Maalattuani nyt vuosikymmenen ajan huomaan jokaisen työn vievän minua eteenpäin, ei ainoastaan teknisesti, vaan myös temaattisesti. Taiteelliseen kehitykseen liittyy myös viisi vuotta sitten syntynyt taiteilijakollektiivi Tuonen Portti, jonka perustin yhdessä Konstantin Tuonihovin kanssa. Lähetyskäskynämme on siitä asti ollut kaltaistemme etsintä.
Portissa vallitsee taiteellinen vapaus. Emme ole velkaa kenellekään. En voisi kuvitella hedelmällisempää maaperää kasvulle. Se vaatii kuitenkin työtä ja keskitymme siihen silkan haaveilun sijaan.
Valitsin näyttelystä muutaman kuvan jotka ilmentävät osuvasti oman tien kulkijan tekoja ja tunnelmia.
Oli upeaa löytää teosten joukosta müncheniläisen symbolisti Franz von Stuckin maalauksia. Monet esoteerikot muistavat hänen väkevän näkemyksensä Luciferista. Suosittelen lämpimästi hänen subliimiin tuotantoonsa tutustumista. Niistä Ateneumissa on esillä näin pakkasilla erityisen pureva ”Eksynyt”, voimakas ”Sfinksin suudelma” sekä muotokuva hänen tyttärestään Marysta.
Elämä on liikettä ja elävä taide liikkeessä. Ajan hengen ollessa nykyisen kaltainen, päädytään todennäköisesti vastoin tekemiseen, mikä on ominaista vasemmanpuoleiselle polulle. Siellä ei ole ruuhkaa ja on siksi aina kiehtovaa kohdata uusi vastaantulija.
Mestarillinen Stuck kehittyi aikanaan arkkitehdiksi ja pääsi toteuttamaan nostalgioitaan mm. pompeijilaisessa puutarhassaan. Olisipa hienoa päästä keskustelemaan hänen kanssaan daimonisesta inspiraatiosta..
Korvikkeena voimme jatkaa keskustelua yhdessä hänen ja muiden sessessionistien herättämistä ajatuksista.
Ateneumin näyttely on avoinna 1.2.2026 asti.