Oscar Wilde — Esteetikko salatieteiden ja kärsimyksen varjossa
Irlantilainen Oscar Wilde muistetaan ennen kaikkea loistavana näytelmäkirjailijana, nokkelana runoilijana ja aikansa tunnetuimpana dandy-hahmona. Hänen säkenöivän pinnallisuutensa taustalla vaikutti syvällinen, aikakauden salatieteistä ja mystiikasta ammentanut maailmankatsomus. Wilde oli Britannian esteettisen liikkeen johtava ääni ja vuosisadan vaihteen dekadentin kulttuurin keskeinen hahmo, jonka elämä päättyi traagiseen vankilatuomioon ja henkiseen muodonmuutokseen.
Wilden elämänmittainen filosofia muovautui hänen opiskeluvuosinaan Dublinin Trinity Collegessa ja Oxfordin Magdalen Collegessa. Oxfordissa hän imi vaikutteita opettajiltaan John Ruskinilta ja Walter Paterilta. Erityisesti Paterin oppi ”taiteesta taiteen vuoksi” painoi jälkensä nuoreen kirjailijaan. Pater ajatteli, että korkein mahdollinen elämä on aistillisten ja esteettisten kokemusten jatkuvaa jalostamista kohti palavaa, jalokivimäistä liekkiä. Tästä ajatuksesta Wilde kehitti oman henkisen estetiikkansa.
Wilde ei itse ollut muodollisesti salaseuroihin vihitty okkultisti, mutta hän liikkui sujuvasti piireissä, joista myöhäisviktoriaaninen esoteria sai voimansa. Hän tunsi henkilökohtaisesti runoilija W. B. Yeatsin, joka kuului maineikkaaseen Hermetic Order of the Golden Dawn -salaseuraan. Wilde oli myös vapaamuurari; hänet vihittiin Apollo University Lodge -loosiin vuonna 1875, ja hän eteni kolmanteen asteeseen eli mestarivapaamuurariksi saman vuoden toukokuussa. Myöhemmin hän liittyi myös Churchill Lodgeen nro 478 ja saavutti Rose Croix -asteen Skottilaisessa ritaristossa vuonna 1876. Aktiivinen vapaamuuraritoiminta päättyi jäsenmaksujen laiminlyönnin seurauksena: hänet erotettiin Apollo-loosista 1878 ja Churchill-loosista 1883. Tämän lisäksi hänen ei tiedetä osallistuneen järjestäytyneeseen salatieteelliseen toimintaan.
Dorian Grayn moraalinen rappio
Wilden tuotannosta esoteerisin on hänen pääteoksensa Dorian Grayn muotokuva (1890). Tutkijat ovat pitkään rinnastaneet romaanin klassisiin Faust-tarinoihin, joissa tehdään sopimus paholaisen kanssa, sekä aikakauden pakkomielteeseen kaksoisolennoista.
Tarina nuorukaisesta, jonka muotokuva imee itseensä hänen tekemänsä synnit ja moraalisen turmeluksen samalla kun mies itse säilyy ikuisesti nuorena, heijastelee suoraan vanhoja gnostilaisia käsityksiä. Se kuvaa sielun ja ruumiin erkaantumista sekä ajatusta turmeltuneesta varjosta, joka on erillinen ihmisen korkeammasta minästä. On edelleen avoin kysymys, rakensiko Wilde nämä viittaukset tietoisesti, vai syntyivätkö ne intuition kautta hänen laajan klassisen sivistyshistorian tuntemuksen pohjalta.
Pelastus ja vankilan kärsimys
Myös Wilden yhteiskunnalliset tekstit sisälsivät henkisen pohjavireen. Esseessään The Soul of Man under Socialism (1891) heijastuu kuva yksilöllisestä pelastuksesta, jossa ihminen toteuttaa itseään esteettisesti ja vaalii sisäistä henkeään ympäröivän yhteiskunnan moraalista tyranniaa vastaan. Tutkijat ovat verranneet hänen paradokseja vilisevää tyyliään uskonnolliseen mystiikkaan, jossa jumaluutta lähestytään kieltäymyksen kautta._
Wilden elämän suurin käännekohta oli vankilatuomio, jonka hän sai homoseksuaalisista suhteistaan. Readingin vankilan karuissa oloissa syntyi teos De Profundis (1897). Se on syvä meditaatio kärsimyksestä, nöyryytyksestä ja henkisestä muodonmuutoksesta. Siinä Wilde määritteli Kristuksen uudelleen: ei kirkon oppien mukaisena vapahtajana, vaan äärimmäisenä romanttisena taiteilijana ja kärsivänä yksilönä. Näkemys resonoi vahvasti aikakauden vapaamielisen kristillisen mystiikan kanssa.
Lopullisen mystisen eleensä Wilde teki kuolinvuoteellaan Pariisissa vuonna 1900, kun hän kääntyi roomalaiskatolilaisuuteen. Tutkijat kiistelevät yhä siitä, oliko kyseessä vilpitön synninkatumus, esteettinen ihastus katolisiin rituaaleihin vai pitkään kytenyt päätös, jonka toteuttamista hän oli lykännyt viimeiseen hetkeen asti. Vastausta tähän ei historiankirjoitus tule koskaan saamaan.