Rajojen rikkojat – näyttelyraportti Ateneumista
”Sydämessäni oli kuin polttava tuli, suljettuna minun luihini. Ja väsyksiin asti minä koetin sitä kestää, mutta en voinut”, kuvasi profeetta Jeremia tuntojaan pyhän tehtävän edessä. Tunne on taiteilijoille tuttu kautta aikain. Taiteilijuus ei ole valinta ja sen saavuttaakseen joutuu joskus tekemään kipeitäkin leikkauksia. Tuonen Portissa puhumme daimonisesta riivauksesta, joka on toiminut katalyyttina yhä uusien taideprojektien edellä.
Sen verran kuvainraastajaa minussa on, että suhtauduin mielenkiinnolla Ateneumin näyttelyn teemaan: Rajojen rikkojat. Katsotaanpa mitä se merkitsi 1800 -luvun alun naistaiteilijoille.
”Taiteilijan uralle ei kannustettu”, todetaan heti alkuun seinätekstissä. Ei minuakaan, mietin itsekseni, vaikka synnyin 1970 -luvulla. Ilmiö on ollut yleinen, jos miettii vanhempien huolta lastensa tulevaisuuden taloudellisesta turvaamisesta. Miestenkin olisi ollut parempi lukea itsensä ensin vaikka lakimieheksi tai ryhtyä sotilasuralle ja maalailla vapaa-aikanaan.
Noihin aikoihin saksalainen koulukunta oli vallalla ja opiskelijat hakeutuivat Saksaan perheensä avustuksella. Ulkomailla opiskelu ei ole kaikkien ulottuvilla nykyäänkään. Ateneumin näyttely on toteutettu yhteistyössä Düsseldorfin Kunstpalastin kanssa. Ilahdun muistaessani, että kyseinen kaupunki on maalaamani Perttu Häkkisen muotokuvan nykyinen koti.
Mielikuva muotokuvasulkeisista ei ole kovin sytyttävä, vaikka elämmekin selfieiden ja facebookin aikaa. Sillä asenteella voi tarkastella runsasta kasvokavalkadia joka käynnistyy heti ensimmäisestä salista.
Huomaan etsiväni ajatuksia mallien naamioiden takaa. Lopulta ei ole vaikea tunnistaa nuoren neidon tuntoja, joita itsellänikin oli suurten valintojen kynnyksellä. Noin muuten muotokuvien maalaamisessa ei ole mitään epätavallista. Suuri joukko taiteilijoista maalaa yhä uudelleen omakuviaan, koska itse on se helpoiten tavoitettava malli. Näyttelyn loppupuolella kävijöille tarjotaan tilaisuus tehdä muotokuvia valokuvaamalla sinne ripustettujen kehysten läpi. Huomaan sen innostavan paikalla olevaa naisryhmää. Se, miten valokuvaus on muuttanut maalaustaidetta onkin kiinnostava aihe. Symbolistina maalaan asioita jotka eivät ole kuvattavissa kameroilla.
Jos vanhan ajan muotokuvat kiinnostavat, niitä on tarjolla pysyvästi Sinebrychoffin kotimuseon seinillä, jossa sisustus tukee niiden esteettistä tyyliä paljon kliinistä Ateneumia paremmin.
Toisessa salissa esitellyt lasten kuvat tuovat mieleen Axel Gallénin, joka sanoi myöhemmin Pariisissa opiskellessaan, että suomalaiset mamsellit tekisivät parhaan palveluksen isänmaalle palaamalla Suomeen ja synnyttämällä sille potria poikalapsia. Tuohon kilpistyi jotain ajan asenteesta naisiin. Myöhemmin hänen oma vaimonsa auttoi häntä taiteen tekemisessä ja synnytti niitä lapsiakin.
Se miten taiteilijuuteen suhtaudutaan on yhä edelleen kummallista. Oikeina taiteilijoina pidetään akateemisen koulutuksen saaneita ja heillä on mahdollisuus anoa apurahoja. Itseoppineiden osa kysyy enemmän luovuutta, eikä heitä oteta aina yhtä vakavasti. Ja jos hankkii elatuksen maallisessa työssä, niin se syö taiteen tekemiseen käytettävää aikaa ja energiaa.
Mutta mitä hankaluuksia 1800-luvun naisilla oli? Pukeutuminen tuodaan näyttävästi esiin kolmen asun kautta. On selvää, että ne soveltuivat parhaiten salongeissa istumiseen kirja tai kirjontatyö sylissä. Vannehameen ja korsetin lisäksi tarvittiin myös esiliina opinahjoon matkustettaessa. Kaikkiaan saan sen vaikutelman, että rajoilla viitataan häveliäisyyteen, joka piirsi viivaa siihen miten lähelle miesväkeä tuon ajan nainen sai astua. Sama koski oman kehon paljastamista, sekä miesvartalon kuvaamista.
Kuten tiedämme, näistä vapauduttiin myöhemmin, ja rintaliivejä poltettiin sadan vuoden päästä innolla. Naisten teokset ja elämäntarinat todistavat sen puolesta ettei pukumuoti tai toiset ihmiset ole estäneet heitä toteuttamasta sisäistä paloaan. Vastoinkäymiset tuntuvat jopa kuuluvan taiteilijaelämään ja niiden aikana ovat joskus syntyneet ne parhaimmat teokset. En voi olla miettimättä sitä millaisia vaikeuksia Vincent van Goghilla oli sukupuolestaan riippumatta. Suomalainen Kalervo Palsa kärvisteli ikänsä köyhyydessä ja sanoi ”maalaavansa vaikka paskalla”, jos muuta keinoa ei jäisi. Tosi taiteilijuus ei ole valinta.
Taidenäyttelyt ja kirjakaupat ovat muuttaneet muotoaan harrastelijamaiseen suuntaan esitellessään ja myydessään mitä oudoimpia objekteja varsinaisen taiteen ja kirjallisuuden rajamailta. Tällä kertaa ilmiötä edustaa massiivinen aikajana, joka esittelee naisten oikeuksien ja tasa-arvon kehitystä meidän päiviimme asti. Herää kysymys, että mitä nykyiset naistaiteilijat saavat aikaan näissä tasa-arvoisemmissa oloissa? Onko maallistunut elämänmuoto tuonut jotain lisää postmoderniin taiteeseen? Entä auttaako äänioikeus mitenkään? Kulttuuri ei ole ollut yhdenkään hallituksen tärkeysjärjestyksessä keskeisellä paikalla. Eikö olisi parempi unohtaa päivänpolitiikka ja antaa kaikkensa taiteelle? Abstraktin taiteen lisäksi muotokuvat ja kukka- sekä luontotaulut ovat edelleen suosittuja aiheita kaikkialla maailmassa. Symbolistina ajattelen, että voisin hyvin työskennellä vannehame päällä ikkunattomassa ateljeessa sisäkön valvovan katseen alla, koska mieleni on portaali jonka läpi ideat nousevat. Samoin kirjallisuus ja muu kulttuuri ovat omiaan inspiraation lähteinä.
1800 -luvun naiset työskentelivät yksityiskouluissa ja ateljeissa, koska heitä ei haluttu miesten kanssa akatemioiden maalaussaleihin. Se olisi voinut häiritä herrojen työskentelyä. Samaa kuulee yhä kerrottavan sotaoloista. Miesten on luontevampaa otella keskenään tarvitsematta suojella naista tai kilpailla heidän suosiostaan. Tämäkin on otettava huomioon.
Ilokseni pari maalaria kiinnittää huomioni. Heistä toinen on suomalainen Victoria Åberg. Wikipedia toteaa valitettavasti, että hänen maisemansa saivat paremman vastaanoton ulkomailla kuin Suomessa. Ei ihme, jos kuvaa kuutamoa tai roomalaista maisemaa. Åberg näyttää kuitenkin rakentaneen kunnollisen uran ja elämän maailmalla jossa kulttuurielämä oli vankalla pohjalla verrattuna vielä Venäjän vallan alla pyristelleeseen kotimaahan.
Näyttelyn helmiä ovat ehdottomasti tanskalaisen Elisabeth Jerichau-Baumannin Valkyriat, Merenneito sekä Egyptiläinen fellah-nainen lapsensa kanssa. Hän on maalannut myös Äiti Tanskan, joka tuo mieleen Philipp Veitin Germanian. Oma suosikkini on vuonna 1914 valmistunut Friedrich August von Kaulbachin versio samasta aiheesta, yhteensopiva Elisabethin hyökkäävien Valkyyrioiden kanssa. Niissä tiivistyy parhaiten todelliseen rajojen rikkomiseen vaadittava taistelun henki. Ehkä nuo hengettäret valoivat Elisabethiin voimaa hänen kohdatessaan 
ennakkoluuloja Tanskaan muuttaessa. Meneillään oli Saksan ja Tanskan välinen sota Schleswigin ja Holsteinin herttuakunnista. Ei siis ihme, että saksattareen suhtauduttiin epäluuloisesti. Häntä ei kuitenkaan internoitu, vaan hän asettui hiljalleen osaksi Kööpenhaminan taideyhteisöä, kuvanveistäjäpuolison toimiessa Tanskan kuninkaallisen taideakatemian professorina. Lopulta häntä voidaan pitää aikansa merkittävimpänä naistaidemaalarina. Rajoja hän taisi rikkoa eniten vieraillessaan Osmanien valtakunnan haaremeissa. Napoleonin Egyptin sotaretken myötä orientalismi nousi suosioon, mutta idän mystistä elämää kuvattiin kuitenkin tavallisesti pelkkien mielikuvien pohjalta. Tästä esimerkkinä vaikkapa Jean-Auguste-Dominique Ingresin Turkkilainen kylpylä vaaleaihoisine naisineen. Silminnäkijänä Elisabeth saattoi maalata naiset Düsseldorfin koulukunnan tapaan romanttis-realistisesti. Niiden aistillisuus kohahdutti sittemmin vapaamielistä Tanskaa. Rajoja on rikottu vasta hiljattain taulujen päästessä museoiden varastoista yleisön nähtäville.
Naisena ja okkultistina mietin, että naisen asema on ollut ristiriitainen, mutta kiistaton suvunjatkamiskyvyn vuoksi. Siksi häntä on suojeltu kautta aikain. Tämä on ilmennyt myös alistamisena.
On muistettava, että naisjumalattaria on palvottu ihmishistorian alusta asti. Nykyään länsimaissa tulee ensiksi mieleen Maria Jeesus-lapsineen. Häntä ennen olivat Egyptin Isis ja Horus. Lisäksi on lukematon joukko naisjumalattaria mitä moninaisimmissa rooleissa, rakkauden jumalattarista yön jumalattariin asti.
Okkultisteilla vasemmanpuoleinen polku arvostaa feminiiniä, sellaisia jumalattaria kuin Kali ja Hekate.Valkyyrioiden tavoin hekin ilmaisevat ominaisuuksia jotka liitetään tavallisesti miehiin.
Suosittelen tutustumaan heihin ja myös tähän näyttelyyn. Pitkälle on päästy mamsellien kamareista, mutta ehkä kokoelmalle olisi voinut antaa neutraalimman nimen, nykyinen lupasi vähän liikoja. Sellainen olisi voinut olla saksalaisen koulukunnan naiset. Arvioikaa itse.
Näyttely on avoinna 24.8.2025 asti Helsingin Ateneumissa ja myöhemmin Düsseldorfissa.