Ruuvin kosmologiasta

Tomi Antila

Näin jokin aika sitten unen, joka oli samanaikaisesti niin naurettava, niin häiritsevän selkeä ja niin epäilyttävän valmis, että olen sen jälkeen joutunut palaamaan siihen monta kertaa, koska siinä tuntui olevan enemmän rakennetta kuin useimmissa hereillä kehitellyissä maailmanselityksissä. Älkää huoliko, tämä ei ole mikään tylsämielinen kahvihuoneselostus unesta, vaan metafyysinen katsaus olemusmuotoihin ja… vaatimattomasti Kaikkeuteen.

Unessa siis ihmisen elämä (tai paremminkin kokoelma elämiä) oli erittäin hienokierteinen ruuvi, joka kiertyi hitaasti sisään valtavaan kosmiseen mutteriin, eikä tämän peruskuvan penetraatioluonnetta tietenkään peitelty millään tavalla: ruuvi oli uros, mutteri naaras, liike oli samanaikaisesti seksuaalinen, mekaaninen ja metafyysinen, ja koko kosmos näytti toimivan jonkinlaisen loputtoman yhtymisen, kitkan ja kiertymisen varassa. Mutta juuri tässä hieman härskissä ja koomisen yksinkertaisessa kuvassa oli samalla jotakin vetoavaa vakavuutta, koska ruuvin ja mutterin kierteet olivat niin äärimmäisen hienojakoiset ja niin lähellä toisiaan, että jokainen kierros muistutti lähes täydellisesti edellistä, vaikka se tapahtui aina hieman eri kohdassa, hieman syvemmällä, hieman lähempänä sitä pistettä, jossa liike lopulta kiristyisi äärimmilleen.

Unessa jokainen ruuvin kierros kosmisen mutterin sisällä oli yksi ihmiselämä. Ei siis aivan sama elämä, mutta niin lähellä samaa, että erot olivat joskus lähes huomaamattomia: samankaltaiset henkilöt, samat halut, samat pelot, samat menetykset, samat kohtalon solmut ja samat ratkaisemattomat kysymykset palasivat yhä uudelleen, hieman eri muodossa, eri nimillä, eri paikoissa ja eri aioneilla, mutta tunnistettavasti saman perusrakenteen sisällä. Tässä mielessä elämä ei kulkenutkaan ympyrässä, kuten ikuisen paluun yksinkertaisimmassa mielikuvassa, vaan spiraalissa. Ylhäältä katsottuna ruuvin liike näyttäisi ympyrältä, samalta radalta, samalta paluulta, mutta akselin suunnassa jokainen kierros olisi jo hieman eri kohdassa, eikä ruuvi siis koskaan palaisi aivan tarkalleen siihen pisteeseen, jossa se oli ollut. Se kiertäisi samaa muotoa, mutta samalla etenisi, penetroituisi, sitoutuisi ja muuttuisi.

Herätessäni aloin väistämättä ajatella Nietzscheä ja ikuista paluuta, buddhalaista samsaraa, hindulaista jälleensyntymää ja kaikkea sitä vanhaa viisautta, jossa ihmisen elämä ei ole yksi suoraviivainen ja lineaarinen matka syntymästä kuolemaan, vaan osa suurempaa kiertoa, jossa samat kuviot, taipumukset ja kärsimykset palaavat, kunnes niiden suhteen jokin muuttuu. Nietzschen ikuisen paluun ajatus asettaa eteemme kysymyksen siitä, kykenemmekö hyväksymään ja tahtomaan elämämme kaikkine yksityiskohtineen yhä uudelleen, kun taas buddhalaisuudessa toiston ytimen muodostavat takertuminen, tietämättömyys ja halu, jotka synnyttävät uuden kierroksen entisen jatkoksi. Hindulaisissa jälleensyntymäopeissa olento kulkee muodosta toiseen karman sitomana, kunnes jokin siinä irtoaa kierrosta. Uneni ruuvi-/mutterijärjestelmä tuntui oudolla tavalla yhdistävän nämä kaikki: se toisti saman elämän perusmuotoa nietzscheläisesti, kiertyi samsaran tavoin yhä uudelleen aineeseen ja kohtaloon, ja kantoi mukanaan jotakin sellaista, jota voisi kutsua karmaksi, muistiksi tai sielun rakenteeksi.

Erityisen voimakkaana mielessäni on pyörinyt ajatus siitä, että kosminen mutteri ei ollut vain passiivinen kappale, johon ruuvi kiertyy, vaan se toimi eräänlaisena ”lukupäänä”, vähän kuin vinyylisoittimen neula, joka seuraa levyn uraa ja muuttaa siihen kaiverretun rakenteen ääneksi. Mutteri luki ruuvin kierteitä, eli elämiä, mutta samalla se myös määräsi, millä tavalla ruuvi saattoi liikkua. Ruuvi ei voinut edetä vapaasti mihin suuntaan tahansa, vaan ainoastaan sen kierteen mukaisesti, joka oli sekä siihen itseensä että mutteriin kaiverrettu. Näin ollen ruuvi olisi yksilö, tahto, sielu tai tietoisuuden jatkumo, kun taas mutteri olisi maailma, aine, kohtalo, luonto, kosminen järjestys tai jokin anima mundin kaltainen suurempi sielu, jonka sisällä yksilö kulkee. Elämä ei tällöin olisi yksin ruuvin tahdon tulosta eikä mutterin sanelema kohtalo, vaan niiden välisestä kosketuksesta, yhteensopivuudesta ja kitkasta syntyvä liike. Vasta silloin, kun ruuvin ulkoinen kierre kohtaa mutterin sisäisen kierteen, syntyy eteneminen (kiertyminen, penetraatio), ja vasta tästä liikkeestä syntyy se, mitä kutsumme elämäksi.

Tämä teki unessa ymmärrettäväksi myös sen, miksi jotkut ihmiset kuvittelevat muistavansa edellisiä elämiään, miksi déjà-vu voi joskus tuntua järjettömän voimakkaalta ja miksi unissa näyttäytyy paikkoja, henkilöitä ja tilanteita, joita ihminen ei tiettävästi ole koskaan kohdannut. Koska ruuvin kierteet olivat niin hienojakoiset ja lähekkäin toisiaan, viereiset elämät olivat lähes kosketuksissa toisiinsa, ja silloin muistot saattoivat ”vuotaa” kierrokselta toiselle. Näin muodoin kyse ei ehkä olisikaan siitä, että sielu kantaisi mukanaan täydellistä historiallista arkistoa, josta se voisi halutessaan selailla entisiä elämiään, vaan pikemminkin kosmisesta kaiusta, jossa tietoisuus tavoittaa hetkeksi jotakin viereiseltä kierrokselta (tai kierteeltä). Vähän kuin vinyylisoittimen neula värähtelisi niin voimakkaasti, että se toistaisi hetken ajan myös viereistä raitaa. Tästä taas mieleen juolahtaa väistämättä jotakin blavatskylaista ja teosofista, ajatus akaasisesta muistista tai maailmankaikkeuteen tallentuneesta tiedosta, mutta uneni koneisto oli samalla paljon konkreettisempi ja ruumiillisempi: muisti ei sijainnut missään näkymättömässä kirjastossa, vaan se oli kaiverrettu itse rakenteeseen, metalliin, uraan, liikkeeseen ja kosketukseen.

Ehkä juuri unessa tietoisuus pääsee helpoimmin harhailemaan viereisille kierroksille. Valveilla se on lukittuna omaan uraansa, omaan ruumiiseensa, omaan nimeensä, omaan historiaansa ja siihen kapeaan kaistaleeseen, jota kutsumme nykyhetkeksi, mutta unessa tämä lukitus hellittää, lukupää värähtelee, neula hypähtää, ja yhtäkkiä ihminen kuulee oman elämänsä alla toisen elämän vaimean äänen. Se voi olla tuleva, mennyt tai ehkä rinnakkainen, eikä sillä välttämättä ole aikajärjestyksen kannalta mitään suurta merkitystä, koska ruuvin kaikki kierrokset ovat fyysisesti lähellä toisiaan, vaikka kokemuksen tasolla ne vaikuttavat kokonaisilta maailmoilta. Tästä näkökulmasta profeetallinen uni ei olisi ihme eikä yliluonnollinen murros, vaan järjestelmän rakenteesta seuraava hetkellinen oikosulku, jossa tietoisuus lukee oman uransa lisäksi myös sitä seuraavan.

Ruuvin liike sisäänpäin merkitsi kuitenkin muutakin kuin elämän toistumista. Jokainen kierros kiristi sitä syvemmälle mutteriin, ja tämä kiristyminen voidaan ymmärtää kahdella täysin vastakkaisella tavalla. Yhtäältä se voi olla kehitystä, laskeutumista kohti olemassaolon ydintä, kokemuksen syvenemistä ja sitä, että tietoisuus käy vähitellen läpi kaikki ne muodot, joihin sen on kerran sitouduttava. Toisaalta se voi olla myös vankeutta, aineeseen, identiteettiin, haluun, kärsimykseen ja kohtaloon juuttumista, jossa jokainen elämä kiristää ruuvia hieman lisää, kunnes se ei enää kykene liikkumaan ilman valtavaa vastusta. Ehkä nämä eivät kuitenkaan ole ristiriidassa keskenään, vaan kuuluvat samaan prosessiin. Ehkä ruuvin täytyy kiertyä kokonaan sisään, mahdollisimman syvälle ja mahdollisimman tiukalle, ennen kuin se voi alkaa avautua. Ehkä ihmisen ei ole mahdollista vapautua maailmasta ennen kuin hän on kerran joutunut täysin sen sisään?

Tässä on jotakin alkemistista ja initiaation kaltaista: laskeutuminen aineeseen ei ole erehdys, vaan välttämätön vaihe. Monet hengelliset järjestelmät ovat taipuvaisia ajattelemaan aineeseen laskeutumista virheenä, putoamisena tai vankeutena, josta olisi päästävä mahdollisimman nopeasti pois, mutta ”Ruuvin Kosmologiassa” laskeutuminen ei ole sattuma eikä erehdys, vaan välttämätön vaihe. Ruuvi ei voisi koskaan irrota mutterista, ellei se olisi ensin kiertynyt siihen. Se ei voisi ymmärtää vapautumista, ellei se olisi tuntenut sidosta, eikä tyhjyyttä, ellei se olisi ensin kulkenut läpi muodon, painon, kitkan ja vastuksen. Siksi kärsimyskin saa tässä järjestelmässä synkän mutta ymmärrettävän tehtävän. Pelkkä pyöriminen tyhjässä ei liikuttaisi ruuvia mihinkään, vaan vasta vastus muuttaa ympyräliikkeen etenemiseksi. Kärsimys on kierteen vastus, se voima, jonka ansiosta toisto ei jää pelkäksi suljetuksi kehäksi, vaan muuttuu akselin suuntaiseksi liikkeeksi.

Kun ruuvi lopulta saavuttaa kaikkein kireimmän pisteensä, tapahtuu jotakin merkillistä: se alkaa kiertyä hitaasti takaisin ulospäin. Tämä oli uneni salaperäisin kohta, sillä liikkeen suunnan muuttumiselle ei annettu mitään selitystä. Ehkä se kuuluu maailmankaikkeuden automatiikkaan, aivan kuten hengitys kulkee sisään ja ulos, sydän supistuu ja laajenee, vuorovesi nousee ja laskee, ja kaikki se, mikä kerran tihentyy muotoon, alkaa joskus myös purkautua siitä. Ehkä suunnanvaihdos tapahtuu silloin, kun tietoisuus ymmärtää oman toistonsa, tunnistaa elämänsä kierteen eikä enää pyri vain syvemmälle samaan haluun, samaan pelkoon, samaan olomuotoon tai samaan identiteettiin. Ehkä juuri tässä nietzscheläinen amor fati ja buddhalainen irtipäästäminen kohtaavat toisensa: ihminen ei kiellä elämää eikä pakene sen toistoa, vaan sanoo sille kyllä niin täydellisesti, ettei hänen enää tarvitse puristaa sitä omakseen.

On myös mahdollista, ettei ruuvi itse ”päätä” suunnanvaihdoksesta mitään. Ehkä juuri kosminen mutteri alkaa pyöriä toiseen suuntaan. Tällöin vapautuminen ei olisi yksilön sankarillinen saavutus, vaan suuremman järjestyksen aiheuttama tapahtuma, kosmisen feminiinisen periaatteen irtipäästäminen, jossa se, mikä ensin otti ruuvin sisäänsä, alkaa lopulta päästää sitä ulos. Tämä tekee koko uros–naarasasetelmasta monimutkaisemman kuin miltä se ensin näyttää. Ruuvi vaikuttaa aluksi aktiiviselta, tunkeutuvalta ja liikettä tuottavalta, kun taas mutteri näyttää passiiviselta vastaanottajalta, mutta todellisuudessa juuri mutteri määrää liikkeen suunnan, kulman, syvyyden ja mahdollisuuden. Ilman sen sisäistä rakennetta ruuvi pyörisi tyhjää. Kosminen naaras ei olekaan pelkkä tila, johon uros saapuu, vaan se muoto, joka tekee koko matkan mahdolliseksi.

Kun ruuvi alkaa avautua, se joutuu kulkemaan uudelleen samoja kierteitä mukaillen, mutta nyt vastakkaiseen suuntaan. Tämä tarkoittaa, että samat elämänmuodot, samat kohtalot ja samat arkkityyppiset tilanteet voivat palata vielä kerran, mutta täysin eri merkityksessä. Sisäänpäin kiertyvässä vaiheessa ihminen kohtaa rakkauden omistamisena, vallan hallitsemisena, menetyksen katkeruutena ja kuoleman kauhuna, kun taas ulospäin avautuvassa vaiheessa samat asiat voivat näyttäytyä myötätuntona, vastuuna, luopumisena ja hyväksymisenä. Ulkoiset tapahtumat eivät välttämättä muutu lainkaan, mutta tietoisuuden suhde niihin on kääntynyt. Sama elämä eletään toisin. Sama ura soi eri tavoin, koska neula kulkee sen läpi vastakkaiseen suuntaan.

Tässä mielessä vapautuminen ei ehkä tapahdu samsaran ulkopuolella, vaan sen sisällä. Ihminen ei siirry toiseen maailmaan, vaan kulkee saman maailman läpi ilman entistä takertumista. Hän kohtaa edelleen ruumiin, halun, rakkauden, tappion, vanhuuden ja kuoleman, mutta ne eivät enää kiristä häntä syvemmälle mutteriin. Ne alkavat vähitellen irrottaa häntä siitä. Nietzscheläisesti hän tahtoo elämän, mutta buddhalaisittain lakkaa omistamasta sitä. Hän ei enää sano maailmalle kyllä siksi, että saisi pitää sen ikuisesti, vaan siksi, ettei hänen tarvitse enää pitää siitä kiinni.

Lopulta ruuvi kiertyy kokonaan ulos kosmisesta mutterista ja putoaa tyhjyyteen. Unessani tämä ei näyttäytynyt voittona, pelastuksena, taivaaseen nousuna tai palkintona, vaan pikemminkin Outona ja Lopullisena irtoamisena, Suurena Tuntemattomana. Kun ruuvi ei enää kosketa mutteria, se lakkaa samalla olemasta siinä merkityksessä, jossa se on tähän asti tunnettu. Sen identiteetti on syntynyt juuri kierteestä, kosketuksesta, vastuksesta, kiristymisestä ja löystymisestä. Ruuvi on ruuvi vain siksi, että on olemassa mutteri, johon se sopii. Mitä siitä jää jäljelle, kun tätä suhdetta ei enää ole? Kuka vapautuu, jos kaikki se, mitä olemme pitäneet yksilönä, on syntynyt juuri kosmisen koneiston kitkassa?

Näin tyhjyys alkaa muistuttaa buddhalaista śūnyatāa, ei nihilististä olemattomuutta, vaan tilaa, jossa erilliset muodot, nimet ja vastakohdat menettävät lopullisen olomuotonsa. Ruuvi ei ehkä katoa, vaan lakkaa olemasta ruuvi. Se ei enää ole uros suhteessa naaraaseen, yksilö suhteessa maailmaan, sielu suhteessa aineeseen tai elämä suhteessa kuolemaan. Se putoaa johonkin, missä koko tämä erottelu on lakannut toimimasta tai tarkoittamasta mitään. Gnostilaisemmin tulkittuna tyhjyys voisi olla myös pako kosmisesta koneesta tai demiurgin otteesta. Ainoa alue, jota mutteri ei enää kykene lukemaan, se piste, jossa kohtalon, ajan, aineen ja maailman valta päättyy.

Uneni perusteella maailmankaikkeus voisi siis olla valtava kone, jossa yksilöllinen tietoisuus kulkee saman perusmuodon läpi yhä uudelleen, jokaisella kierroksella hieman eri kohdassa, muistot viereisistä elämistä toisiinsa vuotaen, ensin yhä syvemmälle aineeseen, kohtaloon ja identiteettiin kiristyen, sitten hitaasti takaisin ulospäin avautuen, kunnes kaikki opittu, koettu, rakastettu, menetetty ja toistettu on käyty läpi molempiin suuntiin. Ja ehkä koko koneiston tarkoitus on lopulta hämmästyttävän yksinkertainen: meidän on elettävä sama elämä niin monta kertaa, niin monessa muodossa ja niin monesta kulmasta, että lakkaamme viimein kuvittelemasta olevamme pelkkä kierre.

Maailmankaikkeus panee meidät elämään saman elämän uudelleen, kunnes opimme kiertämään itsemme siitä ulos?