Vieraskynä

Sinä tunnet kuolleet

Tomi Antilan muistokirjoitus Luna-koiralleen (2013–2026)

Koira on kummallinen eläin. Lunaa rakastettiin niin paljon, että se oli monessa suhteessa elämän keskipiste, yksi niistä olennoista, joiden olemassaoloa ei tarvitse erikseen ajatella, koska ne ovat mukana melkein kaikessa. Sen poissaolon huomasi jo silloin, kun se oli hetken toisessa huoneessa. En olisi Lunan eläessä osannut ajatella, että sen merkitys voisi enää millään kasvaa, eikä se varsinaisesti kasvanutkaan Lunan kuollessa. Kuolema paljasti vain aivan uudella tavalla, miten laajalle yksi pieni koira oli yli vuosikymmenen ehtinyt levittäytyä elämässä ja ihmisissä. Ihminen on merkillisen taitava tottumaan myös ihmeisiin, vaikka niitä tapahtuisi joka päivä. Koiran voi tietää mittaamattoman arvokkaaksi, rakastaa sitä niin paljon kuin osaa ja silti yllättyä täydellisesti siitä, mitä maailmalle tapahtuu, kun se yhtäkkiä puuttuu.

Askeleiden töpötystä ei enää kuulu, kun oven takana rapisee. Karvainen, valpas pää ei nouse, kun yläkerrassa kolahtaa. Keittiössä kukaan ei seuraa katseellaan tekemisiä eikä lattiassa ole enää sitä koiranvaistolla valittua kohtaa, jota piti aina hetki kynsiä ja kaivella ennen makuulle asettumista. Juuri tällaiset pienet asiat tekevät poissaolosta niin suuren. Edith Wharton kirjoitti vanhasta koirastaan ehkä kaiken tarpeellisen kolmella rivillä: “My little old dog: / A heart-beat / At my feet.” Lunaa ajatellessa ymmärrän nyt entistä paremmin, mitä Wharton tarkoitti.

Olen monta kertaa sanonut, ettei Luna oikein pitänyt itseään koirana, ja tässä oli tietenkin huumoria, mutta ei ainoastaan huumoria. Se tuntui olevan jossain koiran ja ihmisen välissä, ei siksi, että koiran pitäisi tulla ihmisemmäksi ollakseen arvokkaampi, vaan siksi, että pitkä yhteiselämä voi jalostaa molempia. Ihminen ottaa koiran osaksi perhettä, antaa sille nimen, kodin ja paikan laumassa. Vuosien kuluessa koirasta tulee persoona, jonka luonteesta, mieltymyksistä ja pienistä omituisuuksista puhutaan aivan kuten kenestä tahansa läheisestä. Samaan aikaan koira tekee ihmiselle jotakin päinvastaista: vetää tätä takaisin maailmaan, joka ei ole kokonaan sanojen, käsitteiden ja ihmisen itsestään rakentaman kertomuksen hallinnassa.

Ehkä tätä voisi kutsua yhteiseksi anabasikseksi, kohoamiseksi, joka tapahtuu kummassakin eri tavalla. Koira tulee yhä syvemmälle inhimilliseen maailmaan, kun taas ihminen saa koiran kautta uudelleen kosketuksen johonkin itsessään alkukantaisempaan ja vaistonvaraisempaan. Koira voi olla ihmiselle eräänlainen vaistonjatke, toinen eläin vierellämme, joka huomaa ympäristöstä ja meistä itsestämme asioita, joiden äärelle oma tietoinen mielemme saapuu joskus paljon myöhemmin. Kumpikaan ei muutu toiseksi. Juuri siinä suhteen arvo ehkä onkin.

Kirjoitettua ihmistä vanhempi

Koiran ja ihmisen liitolla onkin hämmästyttävän pitkä historia. Bonn-Oberkasselinista Saksasta löydetystä noin 14 200 vuotta vanhasta haudasta löytyi kahden ihmisen lisäksi nuoren koiran jäännöksiä. Koiran hampaista ja luustosta on myöhemmin päätelty sen kärsineen pentuna vakavasta sairaudesta ja selvinneen siinä tilassa viikkoja. Tutkijoiden mukaan se olisi todennäköisesti tarvinnut ihmisen jatkuvaa apua: sitä olisi pitänyt juottaa, pitää lämpimänä ja turvassa ja luultavasti myös ruokkia. Metsästäjä-keräilijöiden maailmassa tämä tarkoitti elintärkeiden resurssien käyttämistä elävään olentoon, josta ei sairaana ollut mitään käytännöllistä hyötyä.

Ajatus pysäyttää minut nyt eri tavalla kuin ennen. Neljätoistatuhatta vuotta sitten jossain Reinin laaksossa ihminen piti huolta sairaasta koirasta. Tuolloin ei ollut eläinsairaaloita eikä antibiootteja, eikä ehkä mitään meidän lemmikin käsitettämme vastaavaa, mutta oli sairas eläin ja ihminen, joka ei jättänyt sitä yksin. Koiran ja ihmisen suhdetta voidaan tietenkin selittää metsästyksellä, vartioinnilla ja muilla molemminpuolisilla hyödyillä, mutta Bonn-Oberkasselin pentu kertoo jo jotakin muuta. Jossain vaiheessa susien ja ihmisten pitkässä lähentymisessä eläin, josta oli ollut hyötyä, oli muuttunut olennoksi, josta pidettiin huolta.

Koira on siis ollut rinnallamme paljon kauemmin kuin kirjoitettu historia. Se tuli ihmisen maailmaan ennen kaupunkeja, kirjastoja ja koko sitä suunnatonta symbolisten järjestelmien kerrostumaa, jonka sisällä nykyihminen viettää suuren osan elämästään. Koira ei tietenkään ole ihmisen kieltä vanhempi, eikä sellaista tarvitse väittää. Paljon kiinnostavampaa on se, että koira on kirjoitettua ihmistä vanhempi. Sen kumppanuus kanssamme syntyi maailmassa, jossa ihmisen suhde ympäristöönsä oli välittömämpi ja jossa läheskään kaikkea ei saatu valmiiksi tulkittuna.

Kieltä vanhempi mieli

Cormac McCarthy lähestyi ihmisyyden tällaista syvää menneisyyttä aivan toisesta suunnasta esseessään The Kekulé Problem. Häntä kiehtoi kielen suhteellinen nuoruus verrattuna paljon vanhempaan tiedostamattomaan mieleen. McCarthy kirjoitti: “The unconscious is a biological system before it is anything else.” Hänen mukaansa tiedostamaton oli hoitanut eläimen elämisen ongelmia jo kauan ennen kielen syntyä, ja juuri siksi häntä askarrutti, miksi se näyttää edelleen puhuvan ihmiselle niin mielellään kuvina, unina ja vertauskuvina eikä selvinä sanallisina ilmoituksina. McCarthy’n omat arviot kielen syntyajasta ovat spekulatiivisia, eivät vakiintunutta tutkimustietoa, mutta hänen kysymyksensä on hedelmällinen: mitä ihmisessä oli ennen kuin ihmisestä tuli itselleen kertomus?

Tässä ei tarvitse olla mitään yliluonnollista. Koira kuulee ihmisen hengityksestä, haistaa tämän ruumiista ja huomaa askelesta tai äänenpainosta muutoksen, jolle ihminen itse ei ole vielä antanut nimeä. Se ei tarvitse selitystä sille, että jokin on pielessä tai että joku palaa kotiin. Koiran ei tarvitse tietää, mitä ihminen sanoo olevansa, koska se joutuu joka tapauksessa tekemisiin sen olennon kanssa, joka on olemassa kaiken tämän puheen ja kielipelien alla. Siksi koiran intuitiossa ei tarvitse nähdä ajatustenlukua tai mitään muutakaan yliluonnollista, jotta siinä voisi olla jotakin meille vaikeasti tavoitettavaa. Koiran ei tarvitse olla yliluonnollinen ajatustenlukija ollakseen yhteydessä ihmisessä johonkin sellaiseen, joka on vanhempaa kuin ihmisen itsestään kertoma tarina.

Luonnontiede on onnistunut kuvaamaan tästä suhteesta ainakin pienen osan. Vuonna 2015 julkaistussa tutkimuksessa havaittiin koiran ja ihmisen katsekontaktiin liittyvä oksitosiinia vahvistava palautesilmukka: koiran pitkä katse vaikutti ihmisen oksitosiinitasoon ja ihmisen reagointi edelleen koiraan. Tutkijat näkivät mekanismissa yhden mahdollisen osan ihmisen ja koiran yhteisevoluutiosta. Tällainen tulos ei tee rakkaudesta yhtään vähemmän todellista. Se kertoo lähinnä siitä, miten syvälle ihmisen ja koiran pitkä yhteiselo on rakentunut myös biologiaamme. Verkkokalvon toiminnan ymmärtäminen ei tee auringonlaskusta vähemmän kaunista.

Argos ja naamio

Ehkä siksi yksi länsimaisen kirjallisuuden vanhimmista kuvauksista koiran ja ihmisen suhteesta kertoo juuri tunnistamisesta. Kun Odysseus palaa kahdenkymmenen vuoden jälkeen Ithakaan, hän saapuu kotiinsa kerjäläiseksi naamioituneena. Ihmiset eivät tunnista häntä. Odysseuksen vanha Argos-koira makaa laiminlyötynä lantakasalla, heikkona ja syöpäläisten vaivaamana, mutta tunnistaa Odysseuksen välittömästi. Se heilauttaa häntäänsä, laskee korvansa eikä enää jaksa nousta isäntäänsä vastaan. Odysseus kääntyy sivuun ja pyyhkii salaa kyyneleen. Hetkeä myöhemmin Argos kuolee nähtyään vielä kerran ihmisen, jota oli odottanut kaksikymmentä vuotta.

Kohtauksen voima ei ole vain uskollisuudessa. Argos tunnistaa sen, mitä ihmiset eivät tunnista. Odysseus voi pukea päälleen toisen miehen vaatteet ja esiintyä toisena, mutta koiran edessä naamio ei toimi. Ehkä yksi koirasuhteen syvimmistä lohduista on juuri tässä. On olemassa olento, jolle ihmisen ei tarvitse esittää itseään. Koira ei tunne titteliä, mainetta eikä sitä tarinaa, jonka ihminen on itsestään rakentanut, mutta se tuntee kotiin palaavan ihmisen.

Lunassa oli jotakin juuri tällaista. Sen älykkyyttä ei tarvitse muuttaa ihmisen älykkyydeksi eikä eläimellisyyttä selittää pois. Se ymmärsi maailmaa omalla tavallaan, ja Lunan seurassa oli aina tunne siitä, että jokin ihmisessä tuli nähdyksi ennen sanoja. Ehkä juuri tästä syntyy koiran merkillinen läheisyys. Se elää kodissamme, nukkuu vieressämme ja oppii tapamme, mutta osa siitä kuuluu aina maailmaan, johon me emme kokonaan pääse.

Rainer Maria Rilke tavoitti tämän koiran vieraan läheisyyden Sonette an Orpheus -teoksen ensimmäisen osan kuudennessatoista sonetissa, joka on osoitettu koiralle. Rilke kirjoittaa ihmisestä, joka ottaa maailmaa vähitellen omakseen sanoilla ja sormella osoittamalla, ja sitten kysyy: kuka voi osoittaa sormellaan hajua? Koiralle hän sanoo: “Du kennst die Toten.” Sinä tunnet kuolleet.

Koira rajalla

Ei ehkä ole sattumaa, että koira ilmestyy niin monissa kulttuureissa juuri elämän ja kuoleman rajalle. Zarathustralaisessa perinteessä koiralla oli poikkeuksellisen korkea asema, ja kuoleman yhteydessä suoritetussa sagdīd-rituaalissa koira tuotiin katsomaan vainajaa. Sen katseen uskottiin torjuvan kuolemaan liittyvää pahaa. Vainajan muistoksi pyhitetystä ruoasta annettiin osa koiralle, ja Avesta tuntee myös Činvatin sillan kaksi koiraa, jotka vartioivat kohtaa, jossa kuolleen sielu siirtyy toiseen maailmaan.

Mesoamerikassa kuvio ilmaantuu toisessa muodossa. Koirat yhdistettiin alamaailmaan ja vainajan matkaan, ja esimerkiksi Mixe-perinteessä mustan koiran uskottiin johdattavan kuollutta elävien ja kuolleiden maailmaa erottavan veden yli. Hautalöydöissä koirahahmoja on tulkittu vainajan vartijoiksi tai saattajiksi, ja Mexica-jumala Xólotl esiintyy itse koirahahmoisena alamaailmaan liittyvänä olentona.

Näistä yhtäläisyyksistä ei pidä rakentaa yhtä kuvitteellista alkukulttuuria eikä väittää, että kaikki ihmiset kaikkialla olisivat tarkoittaneet koiralla samaa asiaa. Toistuva kuvio on silti merkillinen. Hyvin erilaiset kulttuurit ovat asettaneet koiran juuri siihen paikkaan, jossa ihmisen oma varmuus alkaa loppua. Koira tunnistaa, vartioi ja saattaa. Ehkä siihen on riittänyt kokemus siitä, että koira on jo eläessään vähän rajalla: se kuuluu ihmisten laumaan olematta ihminen ja pysyy eläimenä olematta meille enää vain yksi eläin muiden joukossa.

Yudhishthiran koira

Muinaisen intialaisen Mahābhāratan loppupuolella tästä rajaolennosta tulee kokonaisen moraalisen kokeen ydin. Eepoksen seitsemännessätoista kirjassa, Mahāprasthānika Parvassa, Pandava-veljekset luopuvat valtakunnastaan ja lähtevät Draupadin kanssa viimeiselle vaellukselleen. He kulkevat ensin halki maan ja lopulta kohti Himalajaa ja taivasta; heidän mukaansa liittyy koira, joka seuraa hiljaa mukana. Matkalla Draupadi, Pandava-veljesten yhteinen puoliso, kuolee, ja hänen jälkeensä neljä veljeksistä yksi toisensa jälkeen. Lopulta jäljellä ovat vain Yudhishthira, Pandavista vanhin ja heidän kuninkaansa, sekä koira.

Silloin Indra, vedalaisen jumalmaailman kuningas, saapuu taivaallisilla vaunuillaan hakemaan Yudhishthiraa taivaaseen. Koira ei saa tulla mukaan. Yudhishthira kieltäytyy ja sanoo: “I do not desire that union with prosperity for which I shall have to cast off one that is devoted to me.” Koira paljastuu lopulta Dharmaksi, jumalallisen oikeuden ja moraalisen järjestyksen henkilöitymäksi. Viimeinen koe ei koskenut sotataitoa, viisautta eikä rituaalia, vaan yksinkertaista kysymystä: hylkääkö ihminen uskollisen olennon, jos omasta pelastuksesta tehdään sen hinta?

Tuo on minusta yksi kauneimmista koirasta koskaan kerrotuista tarinoista. Koira kulkee ihmisen rinnalla niin pitkälle kuin pystyy, ja aivan lopuksi ihmiseltä kysytään, aikooko tämä tehdä saman.

Juuri tässä on myös koiran rakastamisen julma puoli. Kun ihminen ottaa koiran elämäänsä, hän tietää jotakin, mitä koira itse ei tiedä. Jos kaikki menee hyvin, ihminen jää todennäköisesti jäljelle. Koiran pitkä, hyvä elämä johtaa lopulta päivään, jota ihminen on koko ajan tiennyt pelkäävänsä, mutta jota hän ei kykene kuvittelemaan ennen kuin se on edessä.

Rudyard Kipling tiesi tämän kirjoittaessaan runossaan The Power of the Dog: “Brothers and Sisters, I bid you beware / Of giving your heart to a dog to tear.” Runon myöhemmissä säkeissä koira vanhenee, eläinlääkärin lausumaton määräys tulee vastaan ja ihmisen on kohdattava se, minkä hän tiesi jo pentua syliin ottaessaan. Varoitus on tietenkin hyödytön. Kukaan, joka tietää, mitä koiran rakastaminen voi olla, ei vaihtaisi yhteisiä vuosia ehjään sydämeen.

Pieni ruumis, lohikäärmeen henki

Luna oli elämässäni kymmenen vuotta ja ehti kolmentoista vuoden ikään. Sen viimeinen kuukausi oli raskas, mutta en halua sairauden saavan suhteettoman suurta paikkaa näin pitkässä elämässä. Luna piti autoilusta, matkustamisesta ja siitä, että sai olla siellä missä muutkin. Se oli niitä koiria, jotka saattoi ottaa lähes minne tahansa ilman että asiasta piti tehdä numeroa: terassille, ravintolaan, kaupungille tai pitkälle matkalle. Se ei erityisemmin kerjännyt huomiota, mutta piti siitä, että oli näkyvillä, omalla paikallaan tapahtumien keskellä. Se ei arkaillut uusia paikkoja eikä oikein mitään muutakaan. Vesistöihin sillä oli oma suhteensa; niitä piti päästä tutkimaan, vaikka varsinaisesta uimisesta se ei samalla tavalla innostunut. Minisnautserin tapaan Luna osasi myös nukkua ja haukkua, suunnilleen sopivassa suhteessa, ja päiväunille siitä sai poikkeuksellisen hyvän kaverin.

Ennen kaikkea Luna oli helppo ottaa mukaan elämään. Sen kanssa ei tarvinnut rakentaa erillistä koiranelämää muun elämän viereen. Se tuli mukaan. Nuorena se saattoi vielä karata omille tutkimusretkilleen ja hihnassa se veti aina kovaa, mutta pohjimmiltaan se oli tottelevainen ja tavattoman varma itsestään. Sillä oli pieni ruumis ja lohikäärmeen henki. Se ei tuntunut koskaan pyytävän maailmalta lupaa olla siinä.

Siksi sen viimeinen kuukausi ei ole Luna minulle. Luna on paljon enemmän kaikki se, mitä tapahtui sitä ennen.

Viimeinen tehtävä

Kun ruumis lopulta petti, jäljelle jäi kuitenkin tehtävä, jonka jokainen koiraa rakastava haluaisi antaa jonkun muun ratkaistavaksi. Suurimman osan koiran elämästä ihmisen tehtävä on pitää se hengissä: viedä lääkäriin, hoitaa sairaus, estää vahinko ja yrittää vielä kerran. Joskus aivan lopussa sama rakkaus vaatii päinvastaista. On päätettävä, milloin elämän pitkittäminen ei enää ole koiran puolesta taistelemista vaan sen pyytämistä jatkamaan kärsimistä meidän vuoksemme.

Siinä hetkessä Yudhishthiran koira tulee yllättävän lähelle. Ei tietenkään siksi, että eutanasiassa olisi kysymys samasta asiasta kuin taivaaseen pääsemisessä (vaikka koirat sitä taivasta varmaan ihmisiä enemmän asuttavatkin), vaan koska molemmissa ihmisen moraali mitataan suhteessa olentoon, joka luottaa häneen eikä kykene itse osallistumaan päätökseen samoilla ehdoilla. Meidän vastuullemme jää tehdä sekin, mitä emme itse halua tehdä.

En tiedä, mitä koira tietää kuolemasta. En tiedä, tiesikö Luna mitään. Rilken “Du kennst die Toten” on runoutta eikä eläintieteellinen väite, eikä sen tarvitse olla muuta. Ihmisen taipumus sijoittaa koira kuoleman rajalle kertoo silti ainakin jotakin siitä, miten olemme tämän eläimen tuhansien vuosien ajan kokeneet. Kun olemme yrittäneet kuvitella, mikä voisi seurata meitä sinne, minne toinen ihminen ei enää pääse mukaan, koira on ilmestynyt rinnalle yhä uudelleen.

Ehkä siksi, että se on seurannut meitä jo niin kauan. Ennen kirjoja ja kaupunkeja joku ihminen piti huolta sairaasta koirasta. Homeroksen maailmassa koira tunnisti kotiin palaavan miehen valepuvun alta. Zarathustralaisuudessa sen katse vietiin kuoleman äärelle. Mesoamerikassa se saattoi vainajaa veden yli. Mahābhāratassa se käveli ihmisen kanssa niin pitkälle, että vastaan tuli taivas. Rilke kirjoitti sille: sinä tunnet kuolleet.

Pala vanhempaa maailmaa

Kaikkien näiden myyttien jälkeen koiran merkitys ihmiselle saattaa silti löytyä lähempää. Ihminen antaa koiralle nimen, kodin ja paikan laumassa. Koira puolestaan muistuttaa ihmistä siitä, ettei koko elämä tapahdu siinä maailmassa, jonka osaamme selittää. Se pakottaa lähtemään ulos, pysähtymään johonkin hajuun, jonka merkitystä emme ymmärrä, huomaamaan toisen eläimen pelon tai innostuksen ja elämään vuosikausia olennon rinnalla ilman yhteistä kieltä. Ehkä koira todella on jonkinlainen vaistonjatke, pala vanhempaa maailmaa.

Tässä on myös se anabasis, jota olen yrittänyt Lunaa ajatellessani tavoittaa. Ihminen nostaa koiran sisälle omaan inhimilliseen maailmaansa, mutta koira nostaa ihmisen takaisin yhteyteen sen elävän maailman kanssa, josta tämä on tietoisuutensa mukana osittain etääntynyt. Koira oppii meidän tapamme ja me opimme koiran.

Lunassa tämä meni pidemmälle kuin yhdessäkään tuntemassani olennossa. Se ei ollut “melkein ihminen”, sillä se olisi vääränlainen kohteliaisuus koiralle. Se oli Luna, täydellisesti oma olentonsa, niin kokonaan koira ja samalla niin syvästi osa ihmisten maailmaa, että tavalliset luokat tuntuivat sen kohdalla kömpelöiltä. Ehkä juuri sitä tarkoitin sanoessani, että Luna oli jossain koiran ja ihmisen välissä: ei puoliksi kumpaakaan, vaan jotakin, jossa kahden erilaisen olemisen tavan parhaat puolet olivat päässeet yhdistymään ja vähän ylevöitymäänkin.

Amputaatio

Eräs hyvä ystäväni puhui jokin aika sitten vielä edessä olevasta koiransa menettämisestä amputaationa. Vertaus jäi mieleeni, sillä siinä on jotakin hyvin tarkkaa. Jos koira on vuosien ajan ollut paitsi läheinen myös ihmisen vaistonjatke, toinen katse, toinen kuulo ja pieni karvainen olento, joka huomaa oven takana tapahtuvan ennen sinua, sen kuolema ei tunnu vain siltä, että joku toinen on poistunut. Jotakin omastakin tavasta olla maailmassa lähtee mukana. Amputoidun raajan voi tuntea vielä sen jälkeen, kun sitä ei enää ole.

Niin tuntuu nyt Lunakin. Kun oven takana rapisee, jokin minussa odottaa edelleen töpöttäviä askelia. Kun yläkerrassa kolahtaa, osa minusta odottaa karvaisen pään nousevan. Sitä on oppinut kymmenessä vuodessa, että Luna on olemassa, eikä sitä näytä osaavan oppia yhtä nopeasti päinvastaista.

Kuolema ei ole tietenkään tehnyt suhteestani Lunaan olematonta. Se on vain muuttanut suhteen ehdot. Voin edelleen puhua sille, nähdä sen unissa ja muistaa niin tarkasti jonkin ilmeen tai tavan, että hetken ajan poissaolo tuntuu melkein mahdottomalta ajatukselta. Vastausta ei vain enää tule siinä muodossa, johon ehdin tottua.

Ehkä koiran viimeinen opetus on tässä. Eläessään se osoittaa ihmiselle, ettei kaikkea tarvitse sanoa tullakseen ymmärretyksi. Sen kanssa voi olla vuosikausia ilman yhtäkään yhteistä lausetta ja silti tuntea toisen läpikotaisin. Kuoltuaan se jättää ihmisen vielä vaikeamman asian äärelle: rakastamaan edelleen, vaikka toinen ei enää voi vastata.

Jos Rilke aavisti tässä jotakin oikein, Luna tietää nyt jotakin, mitä minä en.

Hyvää matkaa, rakas tyttöni.