Suon villi laulu

eli Where the Crawdads Sing on vanhanaikainen ja vähän kiiltokuvamainenkin amerikkalainen elokuva sellaisista porttilaisille läheisistä teemoista kuten kohtalo, luontosuhde sekä ulkopuolisuus, joka on II Pilarimme.

Helmikuussa alkanut Ukrainan sota on langettanut synkän varjonsa eurooppalaisten aurinkoisen kesän ja loputtoman päivätajunnan ylle. Nyt jokainen on joutunut sisäistämään sen mihin ihminen äärioloissa kykenee. Kuinka sotavankeudessa ihmisoikeussopimukset jäävät pelkiksi papereiksi joilla pyyhitään häpeämättä sitä itseään.

Yhtä luonnottomalta meistä hyvinvointivaltioiden ihmisistä tuntuu ajatus, että joku äiti hylkäisi lapsikatraansa ja se kaikkein avuttomin päätyisi lopulta elämään yksin, vailla yhteiskunnan apua. Elokuvassa noin käy 1950 – 60 -luvun Amerikassa, vieläpä valkoiselle pikkutytölle. Kiplingin luoma kuvitteellinen pikkupoika Mowgli oli susien kasvattama, mutta Suon villin laulun Kyan ainoat auttajat löytyvät mustasta kauppiaspariskunnasta, jotka ovat etnisen asemansa takia oppineet pärjäämään olosuhteisiin mukautuen kylän valkoisten joukossa rämpiessään.

Elokuvasta kehittyy kasvutarina, jossa laumaihminen syrjäytetään jo pentuna lähemmäksi luontoa kuin sivilisaatiota, eikä edellinen näytä lainkaan luontaantyöntävältä. Syklisessä luonnossa ei ole hyvää eikä pahaa, silkkaa selviytymistä vain. Parittelun jälkeen uroksen syövä Rukoilijasirkkanaaras voi näyttää jonkun silmissä Alienin häijyltä nartulta, vaikka se todellisuudessa edesauttaa sillä suvunjatkumista. Ja se mikä saattaa vaikuttaa murhalta, onkin vain Predatorilta puolustautumista.

Ihmiset unohtavat helposti kuoressa elävät, todetaan simpukoita katseltaessa. Meistä taiteilijoista moni on introvertti ja jos on lisäksi kiinnostunut Numeenista, niin sitä on helppo ylenkatsoa pompöösin skientismin yläluokasta. Jokainen vähääkään uskovaiseksi mielletty on tämän Kuplan rämelikka, valkoista roskaväkeä lahjoistaan huolimatta.

Näin eurooppalaisen sodan aikana miettii väistämättä sitä, että meidänkin olisi hyvä olla yhtä sinut luonnon kanssa, tarvittaessa paeta sinne petomaisia ihmisiä ja antaa luontoäidin kantaa laihojen vuosien koittaessa.

Tuonen Portissa puolestaan voi huoleti tulla kuorestaan ja antaa helmensä loistaa oman heimonsa parissa.