Ecce homo
Valon ja varjon välissä 5.8.2024 Galleria Laterna Magicassa
Hannes Heikuran valokuvia
(Huom. Voit klikata kuvia isommaksi.)
Edesmennyt Hannes Heikura liikkui valokuvaajana ulkopuolisuuden yksinäisessä rajatilassa elämänsä loppuvuosina. Julkisissa tiloissa niiden näyttämöitä ovat asemat, liikennevälineet ja mikä tahansa urbaanin viidakon sieluton soppi.
Hän ehti kanavoida Helsinki -trilogian, joka koostuu teoksista Dark Zone (Musta Taide, 2010), We Walk Alone (Musta Taide, 2013) ja End of the Road (Like, 2015).
Yleismaailmallinen, ikiaikainenkin outous tekee hänen heijastuksistaan kaikille tunnistettavia, vaikka pimeyteen kätkeytyvät kuvauspaikat voisivat olla aivan mistä tahansa. Elämme alati alueella, jota Heikura itse kuvaili Hämärän vyöhykkeeksi. Tuon vyöhykkeen toinen nimi on yksinäisyys. Valitettavan usein tunnistamme sen vasta jouduttuamme sinne. Yhteisön ulkopuolelle joutuminen on perinteisesti merkinnyt kuolemantuomiota metsästäjä-keräilijöiden keskuudessa. Sitä käytetään yhä rangaistus- ja ojennuskeinona fundamentalistisissa uskonyhteisöissä.
”Yksin kulku kolkoksi käy. Terve matkamies!”, huikkasi aikoinaan maamme synkimmäksi runoilijaksi luonnehdittu, ahdistavaa ja yksinäistä taivalta poukkoillut Kaarlo Kramsu. Häntä ihaillut V.A.Koskenniemi summasi ”kansan elämässä olevan hetkiä, jolloin sen vainajien äänet kuuluvat oudon läheltä”. Kramsun ja Heikuran kaltaisten taiteilijoiden kaiun kuulee kirkkaasti mikäli rohkenee irtautua levottomasta ihmismassasta ja katsoa pimeään päivänpaisteen sokaisemilla silmillään.
Tuonen Portti on kaivautunut traumagnosiksen synkkään maaperään kansainvälisen Rihmastonsa myötävaikutuksella. Ikävää ettei ole mahdollista keskustella Heikuran kanssa hänen kokemuksistaan. On tunnettua että hänen sisarensa hukkui 11-vuotiaana, eikä perhe toipunut menetyksestä koskaan. Tuo ajatus resonoi vahvasti. Ajatus siitä, että aika parantaisi haavat on kuulostanut aina utopistiselta. Arvet eivät lakkaa kiristämästä, eikä kukaan ulkopuolinen aisti kuristavaa tunnetta rinnassasi. Ainoastaan varjosi seuraa sinua vaitonaisena, lohtua tarjoamatta.
Heikura ei ehtinyt nähdä tekoälyn konkretisoitumista. Hän kertoi pelkäävänsä digitaalisten kuvien katoavaisuutta. Paperisten kuvien selailtavuus on parempi ja saa aikaan sen, että kuvia katsellaan useammin. Tähän näyttelyyn valikoidut suurteokset ovat varmasti upeimmillaan näin mittavassa koossaan ja on helppo nähdä ne tulevien kotiensa valtiaina.
Valitettavasti näyttelytilan valaistus on häiritsevän huono, joten teosten tarkastelu on haastavaa, kuvaamisesta puhumattakaan. Oma suosikkini on otos linja-auton sisältä, jossa näyttää roikkuvan hirttosilmukoiden rivistö kuin teloituskammiossa ikään.
Valon ja varjon välissä -näyttely päättyy 10.8. Pitäkää kiirettä!
Valokuvataiteilija Hannes Heikuran kuviin voi tutustua ilman aikarajaa oheisen verkkosivun kautta: https://www.hannesheikura.com/
Kirjoittanut: Carita Hännikäinen