Vapaamuurarin hauta

Mitä ajattelet kuullessasi sanan salaseura? Tuleeko mieleesi elitistinen herrakerho outoine rituaaleineen vai miellätkö ne politiikan taustavaikuttajiksi tai okkultismin varjoissa viihtyväksi kaapuväeksi? Koska toiminta on luonteeltaan suljettua, niihin liitetään helposti myös salaliittoteorioita.               

Maailman tunnetuin salaseura lienee Vapaamuurarit. He viettivät viime vuonna Suomessa 100 -vuotisjuhlaa. Nykyisestä avoimuudesta huolimatta järjestö on säilyttänyt tietyn mystisyyden kuten asiaan kuuluu. Siksi oli mielenkiintoista kuulla, että helsinkiläisessä puistossa sijaitsee muistomerkki nimeltä Vapaamuurarin hauta. Varsinkin, kun sen kivi on nimeämätön.

Pikainen tutkimus paljastaa sen alla lepäävän Fredrik Granatenhjelmin, joka oli Suomen tykistöprikaatin majuri 1700 -luvulla.

Näkyvä viittaus vapaamuurareihin tulee hautaa ympäröivän aidan symbolista, jossa on suorakulma ja harppi. Sotilastaustaan viittaavat puolestaan kenttätykistön aselajitunnuksina käytetyt palavat pommit.

Hautakiven ruotsinkielinen teksti julistaa:

On yhdentekevää tietääkö maailma kuka tässä lepää. Jumala tietää hänen tekonsa ja kurjat siunaavat hänen muistoaan.

Kyseessä on Helsingin vanhin julkinen muistomerkki, mikä kertoo osaltaan kaupungin nuoruudesta. Jos joku haluaa käydä tervehtimässä majuria, haudan löytää Kaisaniemen urheilukentän koilliskulman tuntumasta, Kasvitieteellisen puutarhan ympärysaidan viereisen kummun laelta. Viimeinen leposija valikoitui hänen päiväkävelyidensä levähdyspaikan ja henkilökohtaisen toiveensa perusteella juuri tuonne, silloiseen Edbomin puutarhaan.

Vapaamuurareiden salaisuuksiin kuuluu elossa olevien jäsenten henkilöllisyyden salaaminen. Myös majuri G:n jäsenyys jää sopivan mystiseksi useimpien lähteiden kertoessa ettei hän ollut vapaamuurari, mutta päinvastainenkin väite tulee vastaan. Se on ilmeistä, että hän eli yhteiskuntaluokassa jossa oli tapana kuulua erilaisiin salaseuroihin ja myös nautti niiden jäsenten arvostusta siinä määrin, että vieraillessaan Parolassa kuningas Kustaa III antoi hänelle erivapauden tulla haudatuksi hautausmaan ulkopuoliseen paikkaan. Kuningas itse oli luonnollisesti vapaamuurari.

Toisen vastaavanlaisen erityisluvan hän antoi ilmeisesti Tampereella. Paikka löytyy Hatanpään kartanon pihapiiristä ja sielläkin on käytetty luonnonkiveä. Teksti on tällä kertaa kreikaksi ”Egno Kyrios tous ontas autou” eli ”Herra tuntee omansa”.

Historian hämärään on jäänyt se, miksi paikalle ei lopulta haudattu ketään, vaikka kivi on nimeltään Vapaamuurarin hauta kuten Helsingissäkin.

Samainen kivi mainitaan E.F.Jahnssonin historiallisessa romaanissa Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa: Kertomus Tuomas piispan ajoilta. 1200 -luvulle sijoittuvan tarinan mukaan Hatanpään isäntä kuoli kyseisen kiven luona palattuaan sodasta. Esoteerisesti ajatellen vuonna 1884 ilmestynyt teos voisi olla mielenkiintoinen, koska sen tapahtumat kytkeytyvät toukokuussa vuonna 1245 Pyynikillä vietettyyn vuotuiseen uhrijuhlaan.

Mitä tulee helsinkiläisen hautakiven tekstiin, se on luonteeltaan vapaamuurariaatteen mukainen. Onhan veljeskunnan tavoitteena tukea jäsenten henkistä ja moraalista kasvua. Fredrik Granatenhjelm oli filantrooppi ja hänen kerrotaan harrastaneen sekä hyväntekeväisyyttä että puhdasta elämää. Kenties aiemmin mainitut päiväkävelyt olivat osa sitä.

Haudan nimeä ja näyttävää aitaa selittää myös se, että paikallinen muurariloosi oli vuokrannut Kaisaniemen puiston tuohon aikaan Helsingin kaupungilta. Tarkoituksena oli vuokrata sitä edelleen ja hankkia varat mm. lastenkotia varten.

Toinen majuri G:ä arvostanut salaseura oli Suomenlinnassa toiminut Walhalla-seura. Sen päämäärät olivat vahvasti yhteiskunnallisia. Seuran jäsenet toimivat arkunkantajina ja nimittivät Granatenhjelmin kunniajäsenekseen postuumisti. Muistomerkin puolestaan pystytti eversti Lars Jägerhorn af Storby, joka oli vapaamuurari. Kaikkiaan salaseurakenttä oli vilkas noihin aikoihin. Niitä arvellaan olleen Suomessa yli 30 ja kuvaavaa on se, että valtaosa toimi juuri Suomenlinnassa kansan tehdessä taikojaan maaseudun kätkössä. Jostain syystä Suomenlinna on vetänyt puoleensa myös Tuonen Porttia ja tullut osaksi omia esoteerisia perinteitämme. On mielenkiintoista miten väkevä henki joillakin riittipaikoilla on.

Saarnaaja kirjoitti, että

hyvä nimi on parempi kuin kallis öljy ja kuolinpäivä parempi kuin syntymäpäivä. (7:2)

Vaikka juhlistamme syntymäpäiviä, karman suhteen hän oli varmasti oikeassa. Vierailu majuri G:n haudalla muistutti noista kuningas Salomon sanoista, ja hän on eittämättä meille kaikille erinomainen esimerkki merkityksellisestä elämästä. Salatieteeseen liitetyt mielikuvat ovat jostain syystä enemmän synkkiä kuin valoisia, mutta todellisuudessa niiden harjoittaminen ei sulje pois puhdasta elämää. Onhan alkemiakin pohjimmiltaan juuri puhdistamista. Nigredosta pyritään tislaamaan aivan muuta. Viisasten kiven löytääkseen on aloitettava mätänemisestä, jossa yksilö kohtaa varjonsa. Tämä on välttämätöntä henkilön sisäiselle kasvulle ja kehitykselle kohti todellista valoa.

Se mitä mahdollisessa nekrologissamme tulevaisuudessa sanotaan, ei ole omassa vallassamme. Harva saa samanlaista hautapaikkaa kuin majuri G. Muistosanat voivat antaa jonkinlaisen yleisesityksen vainajan henkilöstä ja elämästä, mutta ainakin okkultistin kohdalla ne jäävät pinnallisiksi, eikä se haittaa lainkaan, koska kuten kaisaniemeläiseen kiveen on hakattu: ”Jumala tietää hänen tekonsa”.

Aivan oma lukunsa on se, miten jälkimaailma ottaa jonkun omakseen. Näin on käynyt laajamittaisesti erilaisille henkisille esikuville, ja äärimmillään se on johtanut yhä uusien uskontojen syntyyn. On myös heitä jotka keskittyvät ihailemaan menneitä toimijoita sen sijaan että tekisivät itse jotain uutta. Tässä mielessä rokkitähdet ovat olleet aina keskuudessamme, halusivat he sitä tai eivät, koska kärpäsmäisiä peesaajia riittää aina.

Tuonen Portissa kuuntelemme menneiden ktoonisten Mestarien ääntä ja yhtenä elävänä Rihmastona teemme sen mitä daimoninen ohjaus kulloinkin käskee kanavoida. Lopun koittaessa toivomme olevamme pyhän tehtävän äärellä ja katoavamme ajan usvaan toisten jatkaessa siitä. Sillä onhan ihmisen elinaika lopulta niin kuin ruohon.

Kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. (Ps. 103:15, 16)