Ignem veni mittere

”In the lingering light of the primal fires 

Through the din of all centuries past 

A call to see, to learn, to know 

So that fearless we may go 

Beneath, beyond, behind, below” 

Watain – The Howling

Watain ilmestyi minulle kolmenkymmenen kynnyksellä, iässä jolloin Saturnus palaa ja symboloi näin nuoruuden jättämistä taakseen ja oman todellisen polun löytämistä ja tehtävään astumista. Watain antoi sekä muodon että hengen sille, joka toimii tässä todellisuudessa, mutta elää sen ulkopuolella. Watain oli jotakin todellista, vaarallista ja pyhää. Musiikissa oli verta, tulta ja kuolemaa. Ne tuntuivat perusaineksilta; elämän, tuhon, tahdon ja pyhän symboleilta. Musiikki ei ollut kapinaa, ei poseeraavaa nihilismiä eikä pelkkää esteettistä rienausta. Se oli jotakin näiden ulkopuolella: pyhän ja saastaisen, ruumiillisen ja metafyysisen, eläimellisen ja jumalallisen välinen rajapinta. Henkilökohtaisesti Watain toimi kutsuna, pakkona, kohti initiaatiota ja etsintää. Samalla se pakotti miettimään arkkityyppisellä tasolla yksilöitä, jotka kykenevät toimimaan tällaisen voiman välittäjinä, astioina. Valinnasta ei voinut olla kyse. Viimeisen vuoden aikana tästä pohdiskelusta on tullut kollektiivista työtä ja on johtanut myös tämän tekstin kirjoittamiseen. Watainin merkitys arkkityypin määrittelyssä on itselleni ollut ennen kaikkea katalyyttinen. Watain antoi äänen, muodon ja rituaalisen intensiteetin kokemukselle. Siinä missä suuri osa raskaasta musiikista jää lopulta aggression, estetiikan tai identiteetin tasolle, Watain avasi väylän kohti jotakin todellista.

I · Uhraus ja laki

Mikään todella merkityksellinen ei tule ilman uhrausta. Faustin initiaatio vaati myös uhrauksen, hänen sielunsa. Faust on esimerkki siitä sisäisestä riivauksesta kohti totaalista kokemusta, rajojen ylittämistä, nälkää, jota ei voi tyydyttää. Ylitsepääsemätön pakko tavoitella tätä totaalista kokemusta tekee faustisesta sielusta myös antinomisen. Antinomismilla on kristillisessä teologiassa tarkoitettu käsitystä, jonka mukaan armosta pelastettua kristittyä ei sido uskonnollinen moraalilaki samalla tavoin kuin lain alaista ihmistä. Nimitys on johdettavissa kreikan kielestä, jossa anti viittaa vastustukseen ja nomos lakiin. Kun käsitteen irrottaa sen kristillisestä yhteydestä, voidaan sitä käyttää kuvaamaan laajempaa ilmiötä, jossa lakia, moraalia ja erilaisia normeja ei pidetä sitovina. Ne nähdään vallan rakenteina, joihin ei ole velvollisuutta sitoutua tai niihin sitoutuminen olisi mieletöntä. Antinomia on kuitenkin jotain, joka tapahtuu todellisuuden rakenteiden sisällä eikä sellaisenaan pelkästään voi toimia nyt käsiteltävän arkkityypin kuvauksena tai nimenä. Kuin sattumalta Watainilla on kappale Outlaw. Englanninkielisen sanan tausta on muinaisnorjan útlagissa, joka tarkoittaa kutakuinkin lain ulkopuolelle asetettua. Muinaisnorjalaisessa ja anglosaksisessa käytännössä útlagiksi julistaminen merkitsi henkilön asettamista lain suojan ulkopuolelle; oikeusjärjestys, joka suojasi muita yhteisön jäseniä, ei enää suojannut häntä.

II · Outlaw-arkkityyppi

Käytän tässä tekstissä termiä Outlaw kuvaamaan arkkityyppiä, joka ei asetu normatiivisen järjestyksen ulkopuolelle pelkän kapinan, rikkomisen tai ideologisen vastustuksen vuoksi, vaan siksi, että vihkimys on jollekin järjestystä syvemmälle. Tämä voi eri traditioissa olla esimerkiksi jumalallinen kutsu, ei-inhimillinen voima, gnosis, tyhjyys tai metafyysinen välttämättömyys. Sen tukahduttaminen merkitsisi henkistä tukehtumista. Olisi kuitenkin väärin väittää, että Outlaw olisi jonkinlainen traditio tai oppi. Shamaani, aghori, qalandar ja gnostikko asettuvat eri kielissä ja järjestelmissä samaan rajamaastoon. Ne eivät välttämättä jaa oppia, moraalia tai päämäärää, mutta funktio on samankaltainen. Vaikka Outlaw on antinominen, eivät nämä kaksi sisällöllisesti vastaa toisiaan.

Outlaw käyttää antinomiaa metodina, mutta se ei tyhjentävästi määrittele arkkityyppiä. Antinomia on aina riippuvainen siitä mitä se vastustaa ja voi siksi helposti taantua itsetarkoitukselliseksi ja lapselliseksi kapinoinniksi. Outlaw ruumiillistaa tuhoavaa sisäistä voimaa, joka nakertaa identiteettiä, merkitysrakenteita ja sisäistettyjä normeja. Tämä ei ole satunnaista. Arkkityypin tuhoavuus on lähempänä alkemian solve-vaiheen liuottavaa funktiota kuin tavanomaista väkivaltaa; tuhoa syvemmän ontologisen sitoutumisen palveluksessa, vaikka se voi näyttää siitä erottamattomalta ulkopuolisin silmin. Alkemistinen transformaatio on tietyssä mielessä arkkityyppisen olemassaolon syntymisen keskiössä. Väkivaltainen hajottaminen selittää myös sen, miksi osan polku katkeaa. Kuvailen tätä alkemistista prosessia tulena, joka tuhoaa muodon, ilman takeita siitä, että tilalle syntyy mitään kestävää. Tuli on työkalu, mutta sillä on myös oma tahto. Tässä piilee myös arkkityypin yksilöön kohdistuva ontologinen vaara. Kyseessä on äärimmäisen individuaation prosessi.

III · Lännen dualismi

Lännessä tällainen arkkityyppi koetaan helposti eksistentiaalisesti vaaralliseksi sitä ympäröivälle yhteiskunnalle, kun taas esimerkiksi Intiassa tällaiselle olemassaololle löytyy oma pyhä paikkansa. Uskaltaisin väittää, että yksi keskeinen syy tälle on länsimaisen ajattelun ja olemisen korostettu dualismi. On hyvä ja on paha ja liian helposti esimerkiksi ns. vasemman käden polun ilmiöt leimataan pahaksi tai vähintäänkin epäilyttäväksi. Vasemman ja oikean käden polkujen historia juontaa juurensa tantraan, joita toki länsimainen esoteria on muokannut omiin tarkoituksiinsa, mutta siellä näitä ei käsitellä dualistisesti. Ei liene sattumaa, että tässä tekstissä käsiteltävä arkkityyppi ilmenee meillä äärimmäisissä ilmiöissä, kuten esimerkiksi black metalissa. Länsimaisessa yhteiskunnassa ei ole tilaa eikä tilausta sille, jolloin tila on raivattava ja tuo tila erotettava ympäröivästä todellisuudesta. Vastakohta on räikeä: Varanasi ja aghorit. Nietzschen toteamus ”jumala on kuollut, ja me olemme tappaneet hänet” selittänee osaltaan miksi näin on. Watainin laulaja Erik Danielsson on todennut Music, Blood and Spirit -dokumentaarissa seuraavasti:

IV · Katalyytti

Vaikka viittaan tekstissäni paljon Watainiin, ei sen tarkoitus ole typistää arkkityyppiä sen jäseniin tai bändiin. Kuten totesin alussa, Watain toimi itselleni katalyyttinä sekä tämän ilmiön pohdintaan, että henkilökohtaiseen etsintään. Tekstin todellinen tarkoitus on pyrkiä sanallistamaan, mistä tuntuu olevan kyse ja herättämään keskustelua siitä, miksi tällainen muissa kulttuureissa jopa arkinen (kulttuurin tasolla) olemassaolo tuntuu tyystin puuttuvan meiltä. Silloinkin, kun se ilmenee, on se usein rikkovaa, repivää ja räjähtävää. Ehkä ei ole muuta vaihtoehtoa.