ARVOSTELU: Zardoz (1974)
Kuolemattomuudesta
John Boormanin elokuva Zardoz vuodelta 1974 käsittelee tätä aihetta omaperäisesti. Samalta ohjaajalta on peräisin myös Syvä joki, joka kertoo omalla karulla tavallaan vuoristolaisten eristyneisyydestä ja kaupunkilaisten vapauden tavoittelusta. Siinä on myös selkeä luokkajako, jossa valta-asema kääntyy päälaelleen. Molemmissa elokuvissa suvereeni hallitsija on lopulta armoton luonto.
Kalmistina suhtaudun myönteisesti luonnon sykliin ja näen kuoleman elämänkaaren maalina.
Ehkä vähän yllätyksekseni ystävieni joukossa on muutama, hyvin älykäs ja esteettinen ihminen, jotka ovat ilmaisseet haluavansa olla kuolemattomia. Ilmiselvänä motiivina on tietysti heidän elämää kohtaan tuntemansa uteliaisuus, mutta ehkä jotain muutakin. En edes yritä vastata heidän puolestaan.
Elokuvassa ollaan vuodessa 2293 maailman ollessa äärimmäisen polarisoitunut kahtee
n eri leiriin: kuolematon sivistyneistö elää omassa paratiisikuplassaan ja brutaalit villit raatavat sen ulkopuolisilla joutomailla. Kaiken yllä hallitsee lentävä kivipääjumala, joka vaatii itselleen viljaa sekä ruumiita. Vastineeksi hän sylkee suustaan aseita.
Liharuumis voi tuhoutua monin tavoin vaikkapa tapaturmaisesti, joten kuolemattomuus sopii sikäli lähinnä henkiolennoille, henkiruumiille. Jos ihminen saavuttaisi ikuisen elämän, niin tuhoutuisiko silti jotain? Zardoz vastaa tähän omalla tavallaan.
Osa ihmisistä odottaa saavansa taivaallisen elämän kuoleman jälkeen. Maallinen mieli pohtii helposti pilven reunalla loikoilun mielekkyyttä. Miten sellaista jaksaisi ikuisesti? Maan päällä olisi sentään tarjolla lihan iloja.
Onneksi utopiat ovat nimensä mukaisesti mahdottomia. Sellaista tavoiteltaessa on varottava päätymästä dystopiaan. Mieleen tulee Elisabeth Förster-Nietzsche, joka perusti aviomiehineen Nueva Germanian Paraguayhin 1800 -luvun lopulla. Paratiisilliset saksalaisen ihanneyhteisön haaveet lahosivat nopeasti tropiikin kosteikossa ja lopulta ahdinkoon ajautunut Bernhard Förster surmasi itsensä ja vaimo Elisabeth palasi takaisin Eurooppaan. Tänä päivänä ympäristö on sulauttanut itseensä heidän aikaansaannoksensa.
Vaikuttaa siltä, etteivät elämä ja pysähtyneisyys sovi yhteen. Kaiken on tarkoitus hajota. Olisi siksi naiivia tarrautua liian tiukalla otteella mihinkään inhimilliseen. Lopulta jokin muu ottaa sen paikan…
Kirjoittanut: Carita Hännikäinen