Haastattelussa Kiuas ja Hexen Press
Tuonen Portti on omistautunut historian hämärimpien virtausten, salatieteiden, mytologioiden ja vaihtoehtoisen filosofian kartoittamiseen. Meitä ajaa eteenpäin kyltymätön mielenkiinto modernin, materialistisen maailman ulkopuolelle jäävää tuntematonta kohtaan. Tehtävämme on toimia tiedon välittäjänä ja jakaa valtavirrasta poikkeavasta tiedosta kiinnostuneelle lukijakunnallemme laadukkaita opasteita unohdetun viisauden äärelle.
Äskettäin keskustelimme kirjailija ja kustantaja Timo Hännikäisen kanssa Gabriele D’Annunzion teoksesta Kuoleman riemuvoitto. Nyt käännämme huomiomme Kiuas Kustannuksen ja sen Hexen Press -alamerkin muuhun tuotantoon. Kysymme, mitkä näistä teoksista puhuttelevat parhaiten porttilaisia.
Tervehdys, Timo. Tuonen Portin lukijakunta on kiinnostunut esoteriasta, okkultismista, mytologiasta ja historiasta. Kiuas Kustannus tunnetaan kantaaottavasta ja valtavirrasta poikkeavasta kirjallisuudestaan. Mitkä teidän julkaisuistanne tarjoavat eniten tarttumapintaa juuri meidän lukijoillemme?
Meillä on itse asiassa paljonkin sellaisia julkaisuja. Yhtenä keskeisenä periaatteena Kiukaalla on se, että julkaisemme sellaista kirjallisuutta, jota perinteistenkin kustantamojen pitäisi, mutta johon ne eivät ymmärrä tai uskalla tarttua. Nykyään esimerkiksi esoteriaan ja okkultismiin kohdistuu laaja kiinnostus, joka tuo mieleen 1800–1900-lukujen vaihteen salatiedeinnostuksen. Mitä mieltä ilmiöstä sitten onkin, sitä ei minusta voi vain sivuuttaa, jos haluaa ymmärtää tätä aikaa ja muodostaa siitä kokonaiskuvan. Suurilla kustantajilla, SKS:aa lukuunottamatta, ei kuitenkaan näytä olevan kiinnostusta käsitellä aihepiiriä kuin korkeintaan hyvin pinnallisella tasolla.
Kiuas ei ole erikoistunut esoteriaan, okkultismiin ja mytologiaan toisin kuin vaikkapa Salakirjat. Mutta ne kytkeytyvät luonnostaan niihin aihealueisiin, joita painotamme. Ajatellaan vaikkapa eurooppalaista aatehistoriaa. Se on täynnä kaikentyyppisiä esoteerisia virtauksia aina Pythagoraasta lähtien, vaikka ne eivät tunnukaan sopivan valistusta ja rationalismia korostavaan viralliseen kertomukseen. Nykyihminen voi suhtautua niihin huvittuneesti, mutta niillä on ollut arvaamattoman syvä ja edelleen tuntuva vaikutus myöhempään ajatteluun. Tätä puolta on kartoittanut hienosti Juhani Sarsila esseekokoelmassaan ”Melancholica,” jossa muiden aiheiden ohella käsitellään muun muassa gnostilaisuutta ja Rooman viimeisen pakanakeisarin Julianuksen aatemaailmaa, jonka tausta oli uusplatonismissa ja magiassa. Ja jos nykyajan politiikkaa pöyhii vähän syvemmältä, löytyy monenlaisia ”hämärämpiä” ajatteluperinteitä. Esimerkkinä viime vuosina lehtiotsikoihinkin noussut akselerationismi, josta julkaisimme ensimmäisen suomenkielisen yleisesityksen, M. A. Meretvuon kirjan ”Kaaoksen reunalla.”
Fin de siècle -ajan kaunokirjallisuus on ollut hyvin edustettuna Kiukaan ja Hexen Pressin julkaisuohjelmassa: käännöksinä on ilmestynyt August Strindbergin, Oscar Wilden ja Gabriele D’Annunzion teoksia. Vuosisadanvaihteen kirjallisuutta ei oikeastaan voi kunnolla ymmärtää ilman jonkinlaista käsitystä vaikkapa teosofiasta, ruusuristiläisyydestä, swedenborgilaisuudesta, nietzscheläisyydestä, spiritualismista ja vastaavista suuntauksista, jotka kiinnostivat suuresti monia tuon ajan keskeisiä kirjailijoita.
Kiuas on julkaissut August Strindbergin okkultistista kriisiä ja alkemiaa kuvaavan suomennoksen Inferno sekä René Guénonin traditionalistisen klassikon Modernin maailman kriisi. Miten näet näiden teosten merkityksen nykypäivän lukijalle?
”Inferno” on erinomainen esimerkki siitä, miten okkultismi vaikutti 1800-luvun lopun kirjallisuuteen. Se on yksi eurooppalaisen kirjallisuuden oudoimmista klassikoista. Sen maailma on merkitysten läpitunkema; mikään ei ole sattumanvaraista, vaan kaikki on yksityiskohtia myöten täynnä viestejä ja ennusmerkkejä. Strindberg meni okkulttisissa harrastuksissaan poikkeuksellisen pitkälle: asuessaan Ranskassa ”Infernon” kirjoittamisen aikoihin hän käytti valtavia rahasummia yrittäessään valmistaa kultaa alkemian menetelmin. Dokumenttina hedelmällisistä harharetkistä, peloista, paranoiasta ja luovan ihmisen äärimmäisistä ristiriidoista ”Inferno” on merkittävä minkä tahansa aikakauden lukijalle.
Guénonin ”Modernin maailman kriisi” on traditionalistisen koulukunnan perusteos, erittäin kunnianhimoinen länsimaisen valtavirta-ajattelun kritiikki. Siihen törmää nykyään yhä useammin niin uskontotieteen kuin politiikankin maailmassa. Näin pari vuotta sitten valokuvan, jossa kirja oli Ukrainan sotilastiedustelun päällikön Kyrylo Budanovin työpöydällä. Guénonin ajatukset ovat alkaneet elää samaan tapaan omaa elämäänsä kuin vaikkapa Marxin tai Nietzschen; niistä innoittuvat kovin kirjavat ja yllättävätkin tahot.
Guénonin yhteydessä pitää ehdottomasti mainita hänen suomentajansa J. J. Suutarinen, jonka erittäin omalaatuinen kirja ”Mytologian taju” ilmestyi Kiukaalta vuonna 2021. Kirjaa ei huomioitu sen ilmestyessä juuri mitenkään, mutta vuosien mittaan se on saanut pienimuotoista kulttimainetta. ”Mytologian tajussa” asetetaan rinnakkain mytologinen ja tieteellinen tietämisen tapa ja puretaan niiden välisiä vastakkainasetteluja tavalla, jota en ole ainakaan suomenkielisessä kirjallisuudessa ainakaan kohdannut.
Siirrytään Hexen Press -alamerkkiinne, jonka julkaisut edustavat ”transgressiivistä” eli yhteiskunnallisia tabuja ja moraalisia rajoja rikkovaa kirjallisuutta. Miten esimerkiksi Tuulia Matilaisen tai Harri Linneran teokset istuvat tähän kokonaisuuteen, ja mitä ne tarjoavat salatieteistä kiinnostuneelle lukijalle?
Hexen oli alkujaan Janne Järvisen kustantamo, joka siirtyi Kiukaan alamerkiksi vuonna 2018. Sen painotus on kaunokirjallisuudessa, useimmat julkaisemamme romaanit ja novellikokoelmat ovat ilmestyneet Hexeniltä. Janne on erittäin taitava graafikko, ja Hexenin kirjat erottuvat heti ulkoasunsa takia. Niissä on pienen taide-esineen tuntua.
Hexen on julkaissut erityisesti kotimaista kauhua, joista esimerkkinä mainitsemasi Matilainen ja Linnera. Olen usein sanonut, että jos Tuulia Matilainen julkaisisi isolta kustantamolta, hänen romaaninsa arvosteltaisiin näyttävästi jokaisen lehden kulttuurisivuilla. Ne ovat pikemminkin mysteereitä kuin perinteisiä kauhuromaaneja, virtuoosimaisesti kirjoitettuja ja moneen suuntaan avautuvia. Harri Linnera taas tuli alkujaan tunnetuksi novellikokoelmastaan ”Suomalaisia pahan mielen tarinoita” ja julkaisi ensimmäisen romaaninsa ”Sama vanha sade” Hexeniltä. Hänen kirjansa ammentavat gnostilaisista myyteistä ja Alibi-tyyppisestä rikosjournalismista – yhdistelmä, jonka en voisi kuvitella syntyvän muualla kuin Suomessa. Sekä Matilainen että Linnera ovat lajityypissään oman tiensä kulkijoita, heidän kirjansa eivät mahdu valtavirtaan mutteivät tavalliseen genreuskolliseen kauhufiktioonkaan.
Kauhu on lajityyppi, joka ilmeisistä syistä kiinnostaa okkultismin ja esoterian harrastajia. Itseäni se on aina kiinnostanut eräänlaisena kirjallisena edelläkävijänä; sen elinpiiriä ovat vaikeakulkuiset rajavyöhykkeet, jonne muut kirjallisuuden lajit harvemmin rohkenevat astua, ja sen aihepiiri koostuu asioista joiden käsitteellistäminen on vaikeaa ellei mahdotonta. Olen iloinen, että Hexenin myötä sille on tarjoutunut tällainen uusi julkaisukanava. Julkaisin Hexenin kautta myös oman kauhuaiheisen esseekokoelmani ”Medusan kasvot.”
Pienkustantamon julkaisema esoteerinen kirjallisuus ja marginaalinen fiktio jäävät valtavirran mediassa helposti vaille huomiota. Millaista palautetta teoksenne ovat saaneet ja onko tällaisella kirjallisuudella Suomessa oma uskollinen lukijakuntansa?
Kiuas vietti alkuvuodesta kymmenvuotisjuhliaan, ja kiinnostus kirjojamme kohtaan on kasvanut tasaisesti. Pidän tätä osoituksena siitä, että teemme jotakin sellaista jolle on tarvetta. Saamme jatkuvasti palautetta, jossa kiitetään tekemästämme työstä. Kiukaalle on muodostunut oma vakiintunut lukijakuntansa, mutta se on varsin heterogeeninen. Emme ole koskaan pyrkineet tekemään kirjoja vain tietylle viiteryhmälle, mielipideryhmälle tai alakulttuurille. Tarkoitus on julkaista yleisesti kiinnostavaa kirjallisuutta riippumatta siitä, onko se mediaseksikästä tai korrektiusnormit täyttävää. Kun Perttu Häkkinen teki radio-ohjelmaansa Ylelle, radioyhtiö ei onnistunut selvittämään, millainen ohjelman keskivertokuuntelija oikein oli. Joukosta löytyi kaikkea mahdollista yliopiston professoreista syrjäytyneisiin juoppoihin. Johonkin tällaiseen itsekin pyrin Kiukaalla – se on tavoittelemisen arvoista aikana, jolloin kaikki pyritään tasapäistämään jollekin oletetulle kuluttajasegmentille sopivaksi.
Onko Kiukaalta tai sen Hexen Press -alamerkiltä odotettavissa tulevaisuudessa lisää omina julkaisuina sellaista kirjallisuutta, joka sukeltaisi vieläkin syvemmälle pakanuuden, myyttien tai okkultismin maailmaan?
Kuten edellä totesin, Kiuas ei ole erikoistunut tähän aihepiiriin, mutta pysymme älyllisesti avoimina kaikelle kiinnostavalle, mitä pinnalla ja sen alla liikkuu. Tuonen Portin ystävät löytävät varmasti jatkossakin kaikenlaista kiinnostavaa kirjoistamme.
